Suohulluutta! – metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde

Soiden ojituksella puun kasvatusta ja turpeen nostamista varten on tehty ja tehdään edelleen luvallisesti mittasuhteiltaan ja vaikutuksiltaan valtavaa ympäristöhävitystä, johon viranomaiset jopa kannustavat tukiaisilla ja palkinnoilla. Sitä täydennetään avohakkuilla ja maanmuokkauksilla. Soiden laidoilla kangasmaitakin ojitetaan. Tuhotöistä ei tehdä edes ympäristöarvioita, vaan touhu on villiä ja vapaata. Useat rantojen asukkaat; mökkiläiset ja vakinaiset, valittavat, että heidän lampensa, järvensä ja merenlahtensa kirkkaat vedet alkoivat samentua ja muuttua ruskeiksi sen jälkeen, kun lähistöllä tehtiin soiden ojituksia. Jopa puro- ja jokivedet ovat liattuja. Suomessa, runsaiden lampien ja järvien maassa lienee sellaisia asukkaita kymmeniä ellei satoja tuhansia, joiden kotivedet on pilattu valtion johdolla ja verovaroilla.

Harva suomalainen rohkenee valittaa vesiensä pilaamisesta. Ei ole paikkaa, mihin valittaakaan.  Moitteet viranomaisille kaikuvat kuuroille korville korvauksista puhumattakaan. Jos saa kritiikin julki jossakin tiedotusvälineessä, on vaarassa saada viranomaisten vihat päällensä.

Vedet ojitetuilta soilta ja muokatuilta avohakkuualoilta pyrkivät luonnollisesti kulkeutumaan alaspäin. Tällöin ne aina ensin valuvat läheisiin luonnonvesiin ja virtaavat sitten vähitellen lähimeriin asti. Kulkiessaan ne likaavat juoma-, kala- ja talousvedet.

Ojitusten laajuuden ymmärtää, kun ottaa käteensä esimerkiksi maastokartan melkein miltä paikkakunnalta tahansa. Kartta on pahimmillaan lähes täynnä sinistä viivastoa. Se kuvaa suo-ojien valtavaa määrää. Kaikki siniset viivat johtavat läheisiin jokiin, lampiin ja järviin. Joissakin tapauksissa oja päättyy vähän ennen luonnonvettä ikään kuin pidättämään likavettä. Suojavyöhyke on kuitenkin vain näköharha. Toistuvat tulvat pakottavat ojavedet kulkemaan yli ja läpi suojavyöhykkeen. Muutoin ojitus ei tehoaisikaan. Suunnistuskartat paljastavat avoalojen ja taimikoiden laajuuden.

Monet mökkiläiset ovat kysyneet, mitä voisi tehdä tilanteen korjaamiseksi. Neuvot ovat kovin vähäisiä. Ojitetun suon ja kangasmaan vedet valuvat luonnonvesiin niin kauan kuin suon turpeen ja avoalan humuksen maatuminen eli hajoaminen jatkuu. Hajoamiskaasut karkaavat myös ilmaa pilaamaan ja nopeuttamaan ilmastonmuutosta. Ojavesien allastaminen, patoaminen ja muut temput eivät juuri auta, koska ne eivät pysäytä turpeen hajoamista. Jo Suomessakin voimakkaat ja mihin aikaan tahansa vuodesta tapahtuvat rankkasateet ja niistä syntyvät tulvat kuljettavat suovedet yli altaiden ja patojen.

Ainoa tiedossani oleva korjauskeino on orgaanisen aineksen hajoamisen pysäyttäminen. Se tapahtuisi kaikkien ojien tukkimisella eli ojien täyttämisellä turpeella. Kaivinkoneella olisi silloin hyödyllistä tehtävää. Tosin täyttäminen merkitsee täyttöturpeen pöyhimisen seurauksena jonkin aikaa päästöjen lisääntymistä, kunnes kasvillisuus sitoo turpeen ja maatuminen pysähtyy.

Yli puolet Suomen kymmenen miljoonan hehtaarin soista on jo ojitettu. Tuhoa on täydennetty ja varmistettu kunnostusojituksilla, ojien perkauksilla ja täydennysojituksilla. Idolina on tarina Saarijärven Paavosta, joka hullun lailla kuokki ja lapioi soita pelloksi. Kuokka ja lapio osoittautuivat liian hitaiksi kaivuvälineiksi. Niinpä käyttöön otettiin valtavat oja-aurat ja kaivinkoneet. Tätä maagista touhua ei ole saanut kritisoida eikä pilkata. Sellainen henkilö on leimattu isänmaan viholliseksi, nykyaikana ehkä peräti kommunistiksi tai terroristiksi.

Alun perin Suomen lipun värit; valkoinen ja sininen perustuivat luontoon. Valkoinen oli puhtaan lumen ja sininen puhtaiden järvien väri. Nykyisin lumi on harmaata muun muassa omien ja Keski-Euroopan hiilivoimaloiden ansiosta. Etelä-Suomessa lumen useina talvina puuttuessa ilmaston pilaamisen vuoksi maa näkyy mustana, ruskeana ja harmaana eikä valkoisena lipun värinä. Järvien, lampien, merenlahtien ja jokien sininen väri on muuttunut likaisen ruskeaksi.

Kun totiset suomalaiset tarttuvat johonkin toimeen, he eivät osaa lopettaa. Niinpä paljon sellaisiakin ravinneköyhiä soita on ojitettu, joissa puiden kasvatus ei ole onnistunut. Vedet on kuitenkin ojituksilla onnistuttu pilaamaan. Huomattava osa orgaanisesta aineksesta on kolloidisessa muodossa saostuen vasta kohdatessaan happaman suolaisen meriveden. Painuttuaan pohjaan se kuluttaa syvänteiden veden hapen. Sen jälkeen merenkäynti nostaa tätä orgaanista mujua toistuvasti pintaan ruokkimaan leväkukintoja.

Pekka Viherä on perusteellisesti perehtynyt esimerkiksi Suomenlahden saastumiseen. Hän on todennut, että näyttää melkoisen selvältä, että 1960 alkaneet Suomenlahden ongelmat johtuvat yksinomaan Suomen soilta tulleista päästöistä. Mikään muu tapahtuma ei pysty selittämään, minne miljoonia tonneja happea on kadonnut Suomenlahden syvänteistä neljässä eri vaiheessa. Ne voidaan ajallisesti sitoa soiden ojituksiin.

Kyseessä on varmaan yksi maailman suurimmista ympäristörikoksista. Ketään ei ole siitä syytetty eikä tuomittu tuskin edes moitittu. Pahimpia ojittajia on palkittu kunniamerkeillä, arvonimillä ja Tapion ansiomerkeillä.  Valtiovalta on harhautettu maksamaan tuho veronmaksajilta perityillä tukiaisilla. Massiivista puuhaa on rahoitettu jopa Maailmanpankilta haetulla velkarahalla. Ojitussankareita on ylistetty mediassa. He ovat kilvoitelleet ojakilometreillä, ei puiden kasvulla. Kaverit ylistävät kavereitaan.

Tätä maan, ilman ja vesien pilaamista on kutsuttu hulluimmillaan metsänparannukseksi ja maanmuokkausta maanparannukseksi ja niihin hukattuja rahoja metsänparannusvaroiksi. Kyse on kuitenkin molemmissa metsän pahennuksesta. Tämä ympäristön pilaaminen pahenee edelleen, sillä ojitettujen soiden turpeen maatuminen eli lahoaminen jatkuu niin kauan kuin sitä riittää; ehkä satoja vuosia.

Maailman mitassa yksi suuri huolen aihe on ikiroudassa olleiden turvemaiden sulaminen, joka on jo alkanut. Samalla tavalla ojituksen kanssa ilmaan vapautuu suunnaton määrä myrkyllisiä kaasuja; hiilidioksidin lisäksi muun muassa metaania, rikkivetyä ja jopa liukoista elohopeaa. Tulevaisuudesta vastuullisessa oikeusvaltiossa ojitusorganisaatiot, metsäpoliisit ja metsän­hoitoyhdistykset olisi pitänyt tuomita ympäristörikoksista; metsäluonnon maan, vesien ja ilman pilaamisesta. Nykymuotoista metsäalan koulutusta ei olisi koskaan pitänyt aloittaa eikä virkoja perustaa. Sama ammattikunta, joka on ojitukseen vihkiytynyt, ei ole kelvollinen eikä kykenevä sen seurauksia korjaamaan. Sen ymmärrys ei ole hääppöinen, kun se ei osaa muuta kuin kaivattaa ojia, hakkuuttaa avoaloja, raivauttaa alikasvoksia, möykyttää maan pintaa. Lisäksi se hävittää koivuja ja muita lehtipuita, jotka huolehtivat parhaimmillaan maan kuivatuksesta ilman maan repimistä. Niillä on lisäksi maan elävyyttä parantava vaikutus. Tarvitaan uusi ammattikunta korjaamaan tehtyjä suunnattomia virheitä.

Poliitikot ovat voimattomia näiden ympäristökatastrofien edessä. He eivät uskalla puuttua niihin. He saisivat silloin virkamiesten ja teollisuuspomojen vihat päälleen. Äänestäjät kaikkoaisivat. Mitään korjauksia tuskin saadaan aikaan, vaan entinen meno jatkuu ja media vaikenee. Poliitikkojen toimintaa kuvastaa yliasiamies Pentti K. Vilppulan kertomat kokemukset. Hän vei kepun ryhmäpuheenjohtaja Matti Ruokolalle professori Matti Leikolan kanssa laatimani kirjeen valtioneuvostolle istutusmäntyjen huonosta laadusta. Ruokola oli vain tokaissut: ”No, me tulemme hankkimaan uusia asiantuntijoita”.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Vale, emävale ja tilasto – metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde,

Uusi metsälaki tuli voimaan vuoden 2014 alusta. Se ei enää suoranaisesti kiellä jatkuvan kasvatuksen käyttöä, mutta ei kuitenkaan edes mainitse sitä vaihtoehtona nykyiselle puupeltokasvatukselle. Ammattilaiset, ja niitä tukeva alan lehdistö, ovat vuosikymmenien ajan vastustaneet tiukasti jatkuvan kasvatuksen vaihtoehtoa. Nyt ne hokevat innostuneesti, etteivät metsänomistajat sittenkään ole kiinnostuneita tekemään metsissään jatkuvaa kasvatusta. Metsän käytön tilastot muka osoittaisivat sen. Väitetään, että niiden mukaan sitä tehtäisiin vain prosentilla tai parilla hakkuista.

Äskettäin tällaisia tilastolukuja toisti Metsäkeskuksen metsänhoidon johtava asiantuntija Markku Remes Metsälehdessä (28.9.2017). Hänen luulisi virkansa vuoksi olevan perillä asioista. Kuitenkaan Metsäkeskuksen metsänkäytön ilmoituksen virallisessa lomakkeessa ei ole lainkaan jatkuvan kasvatuksen saraketta. Siksi metsänomistaja ei voi, vaikka haluaisi, kirjoittaa tekevänsä jatkuvaa kasvatusta. Oikeita tilastotietoja siltä osin on Metsäkeskuksenkin siten mahdotonta esittää. Herää kysymys, mihin tilastoon Remeksen väite mahtaa perustua. Vanha sanonta, että ensin on valhe, sitten emävalhe ja huippuna tilasto, näyttää tässäkin kohdassa pitävän paikkansa. Tosin tiedossa on, että monet isoja, satojen ja tuhansien hehtaarien metsäaloja omistavat tekevät vain jatkuvaa kasvatusta.

Uusi vaihtoehto eli jatkuva kasvatus ja nykykäytännön kiertoaikaan perustuva puupeltomainen jaksollinen kasvatus ovat periaatteiltaan ja tavoitteiltaan vastakkaisia menetelmiä. Jaksollisessa keskitytään joko uudistamiseen (yleensä avohakkuu ja istutus) tai kasvattamiseen. Kasvatushakkuita voidaan kutsua yleistermillä joko poiminnaksi, harvennukseksi tai harsinnaksi. Termit eivät kuitenkaan kerro, minkä kokoisia puita hakataan. Siksi tarvitaan lisämäärite ala- tai ylä- osoittamaan, mihin puuston osaan hakkuu kohdistetaan. Nykykäytännössä tehdään vain keskenkasvuisten puiden hakkuuta eli alaharvennusta.

Jatkuva kasvatus sitä vastoin säilyttää hakkuista huolimatta metsän jatkuvasti puustoisena eli peitteisenä. Avohakkuuta ei tehdä. Puusto jatkuvasti sekä uudistuu että kasvaa. Kaikki hakkuut tehdään yläharvennusperiaatteella. Jatkuvan kasvatuksen hakkuita ovat siten yläharvennus, ylispuuhakkuu sekä (ylä)siemenpuu- ja (ylä)suojuspuuhakkuu. Jatkuvaa kasvatusta kuten jaksollistakin voidaan tehdä missä tahansa metsässä, vaikkapa taimikosta lähtien. Siirtymäaikoja ei tarvita.

Ratkaiseva ero on siten se, että jatkuvassa hakataan pääasiallisesti vain tukkipuun arvo­kas­vu­kynnyksen jo saavuttaneita hinnaltaan arvokkaita puita ja jaksollisessa alaharvennuksessa keskenkasvuisia halpoja puita. Muun muassa siksi jatkuvan kasvatuksen yläharvennus on taloudellisesti paljon edullisempaa metsänomistajalle, metsurille, metsäkoneen käyttäjälle sekä koko yhteiskunnalle kuin nykykäytännön puupeltokasvatus. Kokonaisuus eli metsän monimuotoisuus, hiilen sidonta ja monikäyttö (ulkoilu, sienestys, marjastus, terveyden vaaliminen, luontomatkailu, poronhoito jne.) huomioon ottaen ero on useiden kerrannaisten suuruusluokkaa.

Jatkuva kasvatus on käytännössä paljon helpompaa kuin ammattilaiset ja viranomaiset hokevat julkisuudessa. Esteenä järkevimmille ratkaisuille ovat kuitenkin edelleen laki- ja muut säädökset ja kelvottomat ohjeet, luutuneet asenteet, heikko metsän tuntemus ja huono ammattitaito sekä organisaatioiden valta- ja rahaedut. Alan ammattikuntaa näyttää edelleen riivaavan ”jatkuvan kasvatuksen” ja ”Lähteen” kompleksit eli kumpaakaan nimeä ei saisi mainita myönteisessä mielessä.

Pääsääntöisesti hakkuuta tai muitakaan toimenpiteitä ei ole järkevää tehdä, ellei niistä ole saatavissa selvästi taloudellista tuottoa. Paras hakkuuohje on: Hakkaa tukkipuita ja kasvata kuitupuista ja alikasvoksista uusia tukkipuita, mutta älä pilaa yhteistä ympäristöä. Jos hakkuussa vaurioituu puita, jotka oli tarkoitus jättää kasvamaan, kannattaa hakata ne heti. Näin metsään ei jää lahovikaisia puita.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Ajaton kulttuuri – Professori Jukka Korpela

Pietarin kansalliskirjastossa on hauska työskennellä, koska siellä havisevat historian lehdet, kulttuuri tunkee esiin kaikkialta ja tiede tuoksuu: huomaa oman pienuutensa. Kirjaston traditiot ulottuvat 1700-luvulle, mikä näkyy seinissä, hyllyissä ja virkailijoiden naamoissa. Myös suuri Lenin työskenteli täällä, minkä vuoksi yksi lukusaleista on nimetty hänen kunniakseen ja sinne on sijoitettu valtava graniittinen Leninin rintakuva, joka edustaa virallista tyyliä.

Vaikka ollaankin siirrytty elektroniseen aineistoon, on paljon vanhaa tietoa ja käytäntöä jäljellä. Ja paljon vanhoja kirjoja. Täällä varmaan poltettaisiin roviolla Oulun yliopiston rehtori, joka arvioi kirjaston hukkatilaksi, koska kaikki kirjat voidaan kuulemma laittaa elektroniseen pilveen.

Kirjastomummut ovat yleensä alansa asiantuntijoita, jotka osaavat valtavat kokoelmat ulkoa. Ensimmäisen järkytyksen koin 90-luvulla, kun tarvitsemani teos sijaitsi eräässä kymmenistä erikoiskokoelmista. Ison salin perällä istui mummo, jolle kerroin, mitä tarvitsen. Ilmekään värähtämättä ja päätään kääntämättä hän sanoi, millä hyllyllä ja kuinka mones kirja.

Lyhenneviidakko on kokonainen kielijärjestelmä ja siksi tilauksen tekeminen vaatii konsultoimaan päivystäjää, joita on joka salissa. Tällä on jumalaton määrä apukirjallisuutta, mutta yleensä signumit tulevat päästä ulkoa. Taannoin kysyin itämaisen kirjallisuuden osastolla erästä teosta. Miespuolinen päivystäjä vastasi hyvällä suomella. Kysyin, onko hän inkeriläinen. Sanoi olevansa udmurtti ja koulutukseltaan persiankielen tohtori. Suomea oli opiskellut harrastuksena. Toisessa salissa jätin hakemuksen yhteen 1700-luvun kiovalaiseen kirjaan. Kirjastotäti sanoi, että kirjan otsikko on minulla väärin. Kuulemma tieteilijät viittaavat, kuten teen, mutta oikeasti se on painettu toisin. Hän siis tunsi rariteetitkin tutkijaa paremmin.

Toinen puoli ovat sitten säännöt. Toissa vuonna yritin viedä mukanani saksalais-turkkilaisen sanakirjan, koska kävin läpi erästä tataariasiakirjaa. Porttivahti kysyi, olinko saksalainen. Sanoin olevani suomalainen, jolloin hän sanoi, että en voi viedä sanakirjaa mukanani, koska vain kansalliset sanakirjat on sallittuja. Kerroin, että tuskin on olemassa suomalais-turkkilaista sanakirjaa. Hän sanoi ymmärtävänsä ongelman, mutta silti sääntöjä ei voi rikkoa. Kehotti kääntymään pääpäivystäjän puoleen.

Meninkin kirjaston yläkerrokseen, jossa pääpäivystäjän mahtava toimisto sijaitsi. Esitin hänelle dekaanin allekirjoittaman ja Itä-Suomen yliopiston leimalla vahvistetun paperin, jossa vakuutettiin, että olen vakava tutkija, jota pitää auttaa. (Opin jo neuvostoaikana, että leimallisia dokumentteja kannattaa pitää mukana. Tarpeellisten laatimiseksi on hyvä olla myös leimasin laukussa). Pääpäivystäjä kuunteli huoleni, ja totesi voivansa tehdä poikkeuksen viikon ajaksi. Saisin noutaa asiaa koskevan päätöksen tunnin kuluttua hänen sihteeriltään. Sain leimatun asiakirjan ja sen turvin työskentelin menestyksellä.

Kirjastoon ei pääse ilman kirjastokorttia, joka tarkastetaan heti ovella. Kirjastokorttia ei jaeta ihan kenelle vain. Perusedellytys on akateeminen loppututkinto. Pitää olla myös oikeus oleskeluun Pietarissa. Tätä ei ole edes kaikilla venäläisillä. Minulla se on viisumin voimassaoloaika eli nyt kolme vuotta. Lisäksi pitää esittää jonkin vakavan instituution suosituskirje, ja suosituskirjeessä pitää olla asianomaisen instituution leima.

Kun on näyttänyt kirjastokortin, saa käteensä listan, johon merkitään kirjastokortin numero, sukunimi sekä etunimen ja isännimen etukirjaimet. Jokaisesta liikkeestä kirjastossa saa listaan merkinnän ja leiman: tilauksesta, kirjan vastaanottamisesta ja sen palauttamisesta. Kun lähtee kirjastosta pois, pitää esittää toiselle miliisille kirjastokortti ja palauttaa lista. Jos listasta puuttuvat palautusleimat, ei pääse ulos. Jos on käynyt katsomassa vain kirjastoluetteloita, ei listaan saa automaattisesti leimaa. Se pitää pyytää luettelosalin päivystäjältä. Ensimmäisellä kerralla en älynnyt, jolloin minut palautettiin hakemaan leima. Jos listan hukkaa, saa kuukauden porttikiellon kirjastoon. Kysyin joskus taannoin lauantai-iltana poistuessani miliisiltä, mitä he tekevät näillä listoilla. Mies sanoi hämmentyneenä, että ei hän vain tiedä, mutta on saanut esimieheltään käskyn kerätä ne. Esimies voisi ehkä tietää…

Kirjastossa on myös muita sääntöjä. Kaikkialla lukee: ”tieteiden tohtoreita palvellaan jonotusjärjestyksen ohi”, koska Venäjä on hierarkkinen yhteiskunta. Leimat ovat kuitenkin täällä kuten koko venäläisessä yhteiskunnassa asian ydin. Tarvitsin erästä aikakauslehteä toissa viikolla. Venäläisen kirjallisuuden fondin päivystäjä sanoi, että he antavat minulle sen heti, kun täytän lomakkeen. Täytettyäni hän totesi, että valitettavasti minun pitää hakea tähän leima venäläisen aikakauskirjallisuuden osastolta, koska kirjaa hallinnoidaan sen kautta. Kun saan leiman, niin hän antaa heti kirjan. Osastolle piti kävellä kolme kerrosta ja ehkä sata metriä. Ilmeenkään värähtämättä täti katsoi lomaketta, löi leiman ja sillä hyvä. Palasin ja sain kirjan, kun fondin päivystäjä oli ensin itse leimannut tilauslomakkeen ja kirjastolistani.

Kaikki virkailijat ovat aina vakavailmeisiä toimissaan, jotka meistä saattavat vaikuttaa turhuudelta. Länsimaiset ihmiset pitävät ilmeettömyyttä epäkohteliaana, mutta venäläinen osoittaa hymyttömyydellä kunnioitusta, vakaavaa suhtautumista asiakkaaseen ja omaan työhönsä. Hymyily tarkoittaisi halveksimista ja kunnioituksen puutetta. Minäkin olen vanhempi professori, joten venäläisessä yhteiskunnassa minun pyyntöni ovat aina tärkeitä ja vakavia eikä niissä ole koskaan mitään naurettavaa.

Näin elämä on venäläisessä kirjastossa kulkenut 1800-luvulla, näin se kulkee tänään ja huomenna. Sitä eivät heiluta Trumpit, vallankumoukset eivätkä ilmastonmuutokset… Näin muuten toimii pitkälti koko venäläinen yhteiskunta, ja sitä on joskus länsimaisen vaikea ymmärtää: määräyksiä ja sääntöjä ei pahemmin pohdita, koska ne ovat asioita, joita vain kenties päälliköt ymmärtävät eli vanhan kansanviisauden mukaan ”ne, jotka juovat teensä sokerin kanssa ja lukevat sanomalehtiä”.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Tieteellinen tieto – Dosentti, YTT Kari E. Turunen

Kullakin tieteellä on omat peruskäsitteensä ja perushavaintonsa. Tätä tieteen ydintä voi kutsua kyseisen tieteen fenomenologiaksi. Kehittääkseen tiedettä tutkijat pyrkivät saavuttamaan uusia havaintoja sekä luomaan niihin perustuvia uusia käsitteitä. Tieteen paradigman täytyy muuttua, kun tutkija törmää uusiin havaintoihin tai keksii uusia käsitteitä, jotka kuvastavat hänen mielestään aiempaa paremmin tiedonalan rakennetta. Seuraavassa kuvaan joitakin tieteitä, niiden fenomenologista ydintä.

Formaaliset tieteet

Tieteen huippuna voi pitää geometrian aksiomatiikkaa. Nuorena matematiikan opiskelijana kuuntelin innostuneesti geometrian luentoja. Ymmärsin, että geometria on tärkeä tieteen malli, jossa käsitteet on viety intuitiiviseen selkeyteen asti. Jokaisen tiedeopiskelijan täytyisi omaksua jossain määrin geometrian aksiomatiikkaa. Sen avulla hän saa kokemuksen siitä, mitä tiede on. Ajattelun ponnistus ja päättely, jota yksilö joutuu harjoittamaan, kehittää hänen ajatteluaan. Samoin fenomenologinen mielikuvitus rakentaa täsmällistä ajattelua.

Aluksi geometriassa esitellään ne oliot, joilla se toimii. Tasogeometrian tärkeimpiä olioita ovat esimerkiksi piste, suora, ympyrä ja taso. Geometrian harrastajan täytyy oppia, kuinka nämä käsitteet toimivat. Ne ovat täydellisiä abstraktioita, jotka voi ymmärtää vain intuitiivisesti. Geometriassa on perusolioiden ohella myös perusoperaatioita; esimerkiksi piste voi olla joko suoralla tai suoran ulkopuolella. Jos sinulla on kaksi pistettä, ne määrittelevät suoran. Geometria siis koostuu harvalukuisesta joukosta perusolioita ja perusväitteitä. Tieteen perustaksi hyväksytään tietyt käsitteet ja niiden väliset peruslauseet. Kaikki lukuisat geometrian lauseet johdetaan muutamista perusväitteistä.

Aleksandriassa noin 300 eaa. Eukleides-niminen kreikkalainen kehitti geometrian aksiomaattisen järjestelmän. Jo tuolloin ongelmaksi muodostui se, voiko suoran ulkopuolella olevan pisteen kautta asettaa kulkemaan vain yksi alkuperäisen suoran kanssa samansuuntainen suora. Matemaatikot olisivat halunneet johtaa tämän ns. paralleeli-aksiooman geometrian muista peruslauseista eli premisseistä. Siinä ei onnistuttu, joten varsinkin 1800-luvulla syntyi epäeuklidisia geometrisia järjestelmiä, joissa paralleeli-suorien lukumääräksi saatettiin asettaa jokin mielivaltainen kokonaisluku.

Geometrisia olioita voi toki havainnollistaa vaikkapa piirtämällä paperille pisteitä, suoria ja ympyröitä. Näin syntyvät karkeat kuvalliset vastineet. Piirrokset tuntuvat jotenkin ilmaisevan ajatuksen yhteyden havaintoon. Havainto ei määrittele kuitenkaan käsitteen merkitystä, koska geometrian käsitteet syntyvät intuitiivisesti ja nimenomaan yhteydestä toisiin geometrisiin käsitteisiin. Käsitteen ”substanssi” on se, että se on syntynyt yksilön mielikuvituksessa, mutta opiskelijan on abstrahoitava myös mielessään käsitteen käsite.

Monet luonnontieteet jäljittelevät aksiomaattista geometriaa. Ajatellaanpa vaikka klassista mekaniikkaa. Siinä kuitenkin täytyy ottaa jo mukaan käsitteitä, jotka ovat enemmän kuin vain geometriaa. Se kuvaa partikkeleiden liikettä, olipa kyse pienistä hiukkasista tai taivaankappaleista. Se matkii aksiomaattista geometriaa, vaikka klassiseen mekaniikan matematiikkaan tulee mukaan sellaisia lisäkäsitteitä kuten voima, vauhti, nopeus ja kiihtyvyys. Mekaniikka luodaan puhtaan matematiikan ja ”vähemmän puhtaan aineen” perustalle. Monet hyvin menestyneet luonnontieteet ovat rakentuneet soveltavan matematiikan ja asianomaisen tieteen kohdealueen substantiaaliselle pohjalle. Meillä on lukuisia matematiikkaa soveltavia formaalisia tieteitä, jotka ovat edistyneet tehokkaasti. Sitä, että tiede voidaan rakentaa formaaliseksi, on pidetty tieteen todellisena ihanteena.

Ei-formaaliset tieteet

Moniin ei-formaalisiin tieteisiin kohdistuu epäilyä, ovatko ne tieteitä ollenkaan? Pystyvätkö ne ponnistamaan käsitteen muodostuksessa suhteellisen vakioisiin käsitteisiin? Usein näissäkin tieteissä tieteellisenä pidetään vain sitä osaa, joka on ilmaistavissa matemaattisesti, vaikka matematiikan sovellus on hyvin rajoittunutta. Tällöin käytetään monesti tilastotiedettä, jonka perustana on olioiden määrä, laatu tai niiden luokittelu.

Tieteen tutkijan on tärkeätä tiedostaa, että ihmisen mieli luo tiedon, käsitteet ja käsitykset. Oivalsin, että ajattelu oli kiinteässä yhteydessä tietoon ja tietämiseen. Siksi aloitin tutkimalla ajattelua, koska se luo keskeisesti tietämisen. Myös geometria ja funktionaaliset tieteet ovat ihmismielen ja ajattelun luomuksia. Huomasin kaksi asiaa yhtä aikaa. Tieto ja tietäminen ovat ihmisen kokemusta, jopa myös tunteiden tiedostaminen, joka oli unohtunut monelta ihmistieteilijältä. Niinpä tunteiden tutkiminen ei ollut tehnyt valtavaa harppausta, jonka monet funktionaaliset tieteet ovat jo tehneet.

Oivalsin häpeän tunteen keskeisyyden ihmisen tunneavaruudessa 1980-luvun alussa. Ihmisen ei ole helppo tiedostaa häpeää tai sen lukuisia eri laatuja. Kun yksilö ponnistaa tiedostaakseen häpeän käsitteen, hän oppii tunnistamaan tämän ilmiön. Ihminen voi kehittää häpeän kokemusta, kun hän kohtaa yhä rohkeammin tämän tunteen eri laadut. Nuorena yksilö ei tavallisesti uskalla avautua häpeälle ja tieto häpeästä pysyy suljettuna ja kapeana. Hän ei esimerkiksi huomaa valtajärjestelmiä, jotka pitävät häpeän avulla häntä vallassaan.

Käytän tässä esimerkkinä vain häpeää, vaikka tunteita vivahteineen on paljon ja ne ovat keskeinen osa ihmisen kokemusta. Havaitsin, että häpeän tunne syntyi minussa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, joita oli todellisuudessa rajattoman paljon. Kiusaantuneena ja tuskaisena huomasin, että häpesin voimakkaasti monissa tilanteissa; se oli usein luennoilla vaikeasti voitettava tunne. Mutta myös kuulijat häpesivät ja joskus häpesin kuulijana. Häpeän tunteesta voi intuitiivisesti oivaltaa, että se kuuluu jokaisen ihmisen rakenteeseen. Se on sisäinen liikahdus, joka pakottaa ihmisen usein tiettyyn ulkoiseen liikkeeseen. Emme voi sitä aina kätkeä, vaikka haluaisimme piilottaa sen itseltämme tai muilta yksilöiltä. Se on kipeä tunne, joten emme haluaisi sitä aina kohdata, emmekä niin muodoin tunnistaa, tiedostaa ja tunnustaa.

Häpeän käsite laajenee ja syventyy ihmisen mielessä jatkuvasti hänen huomatessaan, kuinka moni-ilmeisesti tuo tunne toimii osana kokemusta. Tunne on kokemuslaatu ja myös yllyke. Yksilö tavallaan kamppailee itsensä kanssa liittyessään tunteiden välityksellä ympäristöönsä. Ihmisen ponnistelu tunneavaruutensa jäsentämiseksi johtaa hänet löytämään laajan joukon tunteita, yllykkeitä ja monia ihmisen sisäisen olemuksen rakenteita. Tärkeä on huomata, että tunnekokemukset muodostavat oman avaruutensa, jota varten tulee luoda oma tiede.

Häpeä on yhteydessä lukemattomiin muihin tunteisiin. Voin tutkia sitä koko elämäni ajan ja aina löydän jotain uutta. Oman kokemuksen ja tunteiden tunnistaminen on monesti tuskallista. En sukella tässä tämän enempää tunteisiin ja niiden synnyttämiin loputtomiin vivahteisiin. Totean vain lyhyesti, että tunteista voi rakentaa perusteltuja ja vakaita kokonaisuuksia, jotka muistuttavat funktionaalisia käsitejärjestelmiä. Huolellinen tarkkailu nostaa esiin tunteen fenomenologisen ytimen. Kutsun tätä hahmolliseksi käsitteenmuodostukseksi[1]. Se on erilaista käsitteenmuodostusta, kuin formaalisissa tieteissä.

[1] Tieto-opillisia näkemyksiäni olen esittänyt laajemmin teoksissani: Minusta näyttää – johdatus reflektiiviseen filosofiaan 1998 ja Tieto ja tiede 1995 Atena Kustannus Oy.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Avohakkuuta vai jatkuvaa kasvatusta? – metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde

Metsäluonnossa elävät linnut, nisäkkäät, kasvit, sienet, jäkälät ja muut eliöt voivat parhaiten, kun metsä on mahdollisimman monimuotoinen. Sellaisessa metsässä kasvaa samanaikaisesti pieniä puita ja taimia sekä isoja ja vanhoja puita, lehtipuita ja havupuita. Aidossa metsässä kasvaa myös erilaisia pensaita ja varpuja, muun muassa mustikkaa. Pienet puut ja muu alikasvos ovat useille metsän lajeille suorastaan elämisen ehto. Monet lajit tarvitsevat myös lahoavaa puuainesta; pökkelöitä ja maapuita. Niitä käytetään koti- ja ruokapuina. Alikasvosten raivauksella, avohakkuulla ja maan muokkauksella, erityisesti kevät- ja kesäaikaan tuhotaan suojapaikkojen lisäksi useiden eliöiden kodit ja jopa poikaset.

Huonon tilanteen korjaamiseksi meillä on onneksi hyvin toimiva vaihtoehto olemassa. Se on jatkuva kasvatus. Siihen siirtyminen merkitsisi huomattavaa puuntuotannon lisääntymistä, erityisesti korkealaatuisen ja arvokkaan sahapuun osalta. Kansantalouden kannalta olisi erittäin järkevää huonolaatuisen sellumassan (biotuote) sijasta panostaa korkealaatuisen sahapuun tuottamiseen. Puuntuotannon kannattavuus kohenisi huomattavasti ja valtion tukiaisten haaskaaminen sellun kasvatukseen voitaisiin lopettaa. On nurinkurista, että luonnon tuhoamista tehdään verovaroilla. Puuta pitäisi käyttää nykyistä paljon enemmän myös rakentamiseen. Siten voidaan sitoa hiiltä tehokkaasti ja pitkäaikaisesti.

Jatkuvan kasvatuksen laajamittainen käyttö merkitsee samalla myös suuria myönteisiä muutoksia metsien monimuotoisuuteen ja monikäytön mahdollisuuksiin. Metsät säilyisivät puustoisina eli aitoina metsinä. Tutkimuksiimme perustuvien ohjeiden mukaan jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksessa ei hakata kaikkia isoja puita. Alikasvosta ei raivata eikä lehtipuita hävitetä. Maata ja vesiä ei pilata maanmuokkauksella eikä soiden ojituksella. Jatkuvalla kasvatuksella hoidetussa metsässä puiden lisäksi saavat kasvaa myös pensaat ja varvut.  Mustikka on erityisen tärkeä kasvilaji. Se on tarpeellista ravintoa muun muassa kanalinnuille, kuukkelille ja monille muille lajeille. Nykykäytännön puupelloista mustikka ja monet muut katoavat kymmeniksi vuosiksi.

Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että taajamissa kiireen ja muun stressin uuvuttamat ihmiset virkistyvät aidossa metsäluonnossa. Muun muassa korkea verenpaine tasoittuu. Mielikin rauhoittuu. Sitä ei voi tapahtua yksitoikkoisissa puupelloissa. Avohakkuu aiheuttaa jopa kielteisiä vaikutuksia. Metsän jatkuva kasvatus on näin ollen samanaikaisesti ihmisten, eläinten, kasvien, sienien ja muiden eliöiden sekä maan, ilman ja vesien suojelua. Sitä käyttäen otetaan huomioon myös kulttuuriset ja sosiaaliset arvot ja merkitykset. Metsän jatkuva kasvatus hidastuttaa metsien osalta merkitsevästi myös ilmastonmuutosta. Parhaimmillaan se kohentaa ihmisten elinympäristöä ja viihtyisyyttä. Jatkuvan kasvatuksen tuottama korkealaatuinen puu rakennusmateriaalina parantaisi jopa asumisen terveellisyyttä säteileviin betonikuoriin verrattuna. Istutettu ja tasakokoisena harvassa kasvanut hötöpuu sitä vastoin on altista hometartunnoille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Norjalainen lohi – Professori Jukka Korpela

Törmäsin viime sunnuntaina Pietarin Poljustrovin torilla pieneen loheen, jossa oli alkuperäismerkintä: se oli Norjasta. Asiassa on se hassu puoli, että näiden pitäisi olla tuontirajoitusten alaisia. Tosin kukaan ei enää muista, kuka asetti rajoitukset. Viimeksi kun kysyin lohien alkuperästä, olivat lohet Murmanskista tai Valko-Venäjältä. Tietenkin ne oli salakuljetettu Norjasta, mutta nyt siis sanottiin asia avoimesti.

Tässä on parikin mahdollisuutta. Kun Venäjän talous menee nyt ylöspäin, ihmiset haluavat ostaa hyvää ja hienoa. Se on venäläisille ulkomaalaista. Voi siis aivan hyvin olla, että tuo kohtuullisen pieni kala oli omaa tuotantoa, mutta kauppias väärensi sen norjalaiseksi saadakseen paremman hinnan. Toinen mahdollisuus on se, että perivenäläiseen tapaan tämäkin asia on lyöty läskiksi: salakuljetusta voi harjoittaa aivan avoimesti. Sitten on vielä sekin mahdollista, että kun Valko-Venäjän ja Venäjän välit ovat nyt kriisiytyneet, ei valkovenäläinen lohi ole enää suosittua. Paremman puutteessa ilmoitetaan siis asian oikea laita.

Venäjä on hassu maa, johon ihastuu, kun pääsee tarpeeksi hyvin sisälle. Samalla harmittelee sitä, kuinka vaikea normaalin länsimaisen ihmisen on ymmärtää venäläisten logiikkaa. Sitä kuitenkin kannattaisi yrittää, koska ei Venäjä tästä häivy minnekään. Täällä on kerran kymmenessä vuodessa jokin katastrofi, josta sitten noustaan taas entistä ehompana mutta entisellään sen enempää länsimaistumatta. Näin on tapahtunut viimeiset tuhat vuotta.

Läntistä rationalistista logiikkaa noudatetaan vain sattumalta. Siksi ei kannata puhua Putinin ohjelmasta sen enempää kuin kuvitella, että aikoinaan Iivana Julma, Pietari Suuri, Lenin tai Stalin olisivat pystyneet kontrolloimaan kaikkea. KGB:kään ei ollut sen tehokkaampi kuin muut neuvostoviranomaiset eli siis sekin oli täysin pihalla kaikesta. Pikemmin asiat kulkevat omaa rataansa, eikä kukaan oikeasti välitä hallitsijoiden määräyksistä muuten kuin puheen tasolla.

Tärkeää on havaita se, että käsitteet epäjärjestys ja vapaus tarkoittavat päinvastaista kuin meillä lännessä. Pienenä yksityiskohtana tämä tuli esille, kun kävin Marinskissa katsomassa Berliozin ”Kesäyön unelman”. Hienot, tietokoneen tulostamat liput kertoivat, kuinka nykyajassa ollaan. Kun käytännössä katsomoon mentiin venäläisessä hässäkässä, tuskin kukaan istui omalla paikallaan. Systeemi siis on, mutta on eri asia, miten sitä noudatetaan.

Toisaalta aina pitää saada aikaan hässäkkä. Kun nousee Pietarissa Allegroon, kasataan kaikki junan matkustajat ensin ruuhkaan seisomaan. Sitten marssivat konduktöörit paikalle avaamaan portit ja alkaa ryntäys ja tungeksiminen kohti junaa. Länsimaisella logiikalla ajattelisi, että ihmiset nousisivat omaa rauhallista tahtiaan junaan ilmaan mitään ”kokoamisajoa”, mutta tämä näyttää venäläisten silmissä individualistiselta epäjärjestykseltä.

Olinkin aivan kauhistunut, kun viime sunnuntain hesarissa puolustusvoimain komentaja oli twiitannut eteenpäin Chatham Housen analyysiä Venäjästä. Kaikenlaista väkeä sitä palkataankin puolustusvoimien komentajaksi! Nämä ajatuspajat ovat ideologisia ja täysin epätieteellisiä, puoliuskonnollisia laitoksia. Ei niiden juttuja pidä ottaa tosissaan eikä ainakaan tehdä niiden varaan mitään poliittisia päätöksiä, joilla vaarannetaan muiden henkiä.

Tämä jengi on yrittänyt pitkään karsinoida Venäjää brittiläisten ja yhdysvaltalaisten käsitteiden sisään. Venäläisten uskonnollisuus on kiistetty sillä perusteella, että haastattelututkimusten mukaan venäläiset eivät tapaa käydä kirkossa sunnuntaisin eivätkä lue säännöllisesti raamattua. Kristityksi määritellään siis vain amerikkalaiset protestanttilahkot. On jäänyt huomaamatta, kuinka poliittinen johto edelleen kuten jo vuosisatoja käyttää kirkkoa valtansa oikeuttajana ja työvälineenään. Ortodoksinen retoriikka on kansallisen identiteetin ytimessä. Uskonto onkin osa ihmisyyttä kuten islamilaisessa maailmassa eikä rationaalinen tapa viettää sunnuntaita.

Samalla tavalla ajatuspajat työntävät poliittisen demokratian käsitettä ja ajatusta oikeusvaltiosta Venäjälle. Heiltä on jäänyt huomaamatta, että hallitsijan tehtävä on suoda armostaan kansalle turvallisuus ja hyvinvointi eikä niin, että kansa ryhtyisi itse etsimään keinoja sen saavuttamiseksi. Sitäkin pidettäisiin Venäjällä kauhistuttavana individualistisena epäjärjestyksenä.

9 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

Italia on osa itää – Professori Jukka Korpela

Vietin Etelä-Italiassa runsaan viikon joulukuussa. Ero Roomaan ja pohjoiseen on edelleen valtava. Liikennevaloilla oli jouluvalojen rooli, eikä Napolin erään valtakadun ajosuunta selvinnyt minulle, koska aamulla autot valtasivat sen toiseen ja illalla toiseen suuntaan. Samaan ilmiöön törmäsin vuosikymmeniä sitten Palermossa. Kätevä järjestelmä. Kaikki sujuu, vaikka mikään ei toimi. Aikatauluna on edelleen iltapäivä ja aamupäivä, kuten 80-luvun taitteessa. Tarkemmat ajanmääreet ovat mielikuvitusta jopa rautateillä.

Italian talous on skandinaavisesta näkökulmasta täysin sekaisin ja maa uhkaa romahtaa. Toisaalta niin on pitänyt käydä jo viimeiset kaksituhatta vuotta. Romahdusta odotellessa voisikin pohtia, ovatko käyttämämme parametrit oikeita vai yritämmekö vain kertoa siitä, kuinka Italia eroaa Skandinaviasta. Tämä samahan on maailmanlaajuinen kysymys, kun mietitään Venäjään kohdistettavia talouspakotteita, joista venäläiset eivät ole lainkaan huolissaan. Syytä olisi olla huolissaan, jos talous toimisi kuin Saksassa, mutta kun se ei toimi: kukaan ei todellisuudessa tiedä, minkä kokoinen, miten laaja ja minne ulottuu Venäjän talous kaikkien bulvaanien, pimeiden verkostojen ja länsimaiselle oikeudelle tuntemattomien järjestelyiden välityksellä. Sama koskee Italiaa. Pimeä ja pimeääkin pimeämpi talous rehottaa edelleenkin kaikkialla. EU-säädösten mukaisia kuitteja saa jopa pyytämättä, mutta niillä ei ole juuri mitään tekoa niihin ostoihin ja myynteihin, joita tässä yhteydessä tehdään.

Kuten idässä myös Italiassa väkivaltakoneisto on muusta sekasotkusta poiketen onnistuttu trimmaamaan kuntoon, eikä se paljon siekaile toimia. Kun Pariisissa tehtiin terrori-isku, muualla Euroopassa mietittiin, miten pitäisi vastata, mutta Italiassa jo toimittiin. Carabinierit ”miehittivät” keskeiset liikennesolmukohdat. Berliinin iskun jälkeen Rooman keskusta suljettiin rekka-autoilta.

Venäjällä ei myöskään ole ollut esteitä metrojen ja aukioiden näkyvään ”miehitykseen”. Kummassakaan maassa poliisi ei kaihda mitään etnisiä profilointeja, vaan kaikki lähi-itäisennäköiset tarkastetaan erottelematta. Jos ongelmia paperien kanssa tulee, voidaan myös ampua, kuten Milanossa tehtiin Berliinin terroristin kanssa. Välistä Pietarissa on tuntunut, että henkilötarkastamiseen riittää pitkä parta ja ruskeat silmät.

Myös valtiollisella tasolla yhtäläisyydet ovat ilmeisiä. Ulkopuolisen ei kannata kovin kauas ennustaa tämän päivän politiikasta huomisen koalitioita, koska kaikki on basaarikauppaa niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Venäjä ja Turkki olivat sodan partaalla puoli vuotta sitten, mutta nyt ylimpiä rauhanystäviä. Italiassa kukaan ei osaa ennustaa berlusconien, pepe grillojen ja muiden kumppaneita, koska ne etsitään pelitilanteen mukaan. Näin on tapahtunut vuosituhansia.

Amerikkalaisparat eivät tässä myllytyksessä pysy perässä, emmekä kyllä mekään. Ainoat, jotka näyttävät säilyttäneen terveen järjen, ovat saksalaiset: heillä on varaa olla välittämättä mistään äkkikäännöksistä ja puhua vain rationaalisesti kovista faktoista. Tunteet voi jättää syrjään—.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Parasta metsänhoitoa? – Metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde

Metsäammattilaiset väittävät metsiemme vuosikasvun ja puumäärän nousseen suuriin lukemiin ”maailman parhaan metsänhoidon ansiosta”. Kasvusta kuitenkin käytetään vain puolet. Sama tieto jo paljastaa yhden syyn kasvun lisääntymiseen eli suuret hakkuusäästöt. Ne ovat syntyneet pitkään jatkuneen massiivisen raakapuun tuonnin (muun muassa Venäjältä) seurauksena. Säästöt metsässä kasvavat ikään kuin korkoa korolle. Se ei ole hyvän metsänhoidon tulosta, vaan metsänomistajan ja kansantalouden kannalta huonoa talouden hoitoa.

Toinen syy kasvun lisäykseen on puustoisten soiden ojitus. Yli puolet eli 6 milj. ha soista on jo ojitettu. Sitä ei kuitenkaan voida kutsua hyväksi metsänhoidoksi. Suomen soiden ojitus, täydennysojitus ja ojien perkaukset mukaan lukien, on tuhonnut arvokkaita hilla- ja karpalosatoja, tehnyt suot kulkukelvottomiksi ja pilannut puhtaat luonnonvedet lähteistä ja puroista järviin ja meriin asti. Tämä turpeen mylläys on vapauttanut ilmaan suunnattomasti kasvihuonekaasuja, muun muassa hiilidioksidia, metaania ja rikkivetyä. Ojitetuilta turpeennostosoilta on lisäksi nostetun pintaturpeen poltolla pantu Tsernobylin laskeumien ”bekkerellit” uudelleen kiertoon.

Massiivinen ojitus tehtiin isänmaallisen paatoksen hengessä Maailmanpankin velkarahalla esimerkiksi ns. MERA-ohjelmilla. Veronmaksajat ovat niitä sitten korkoa korolle maksaneet ilman, että kasvun lisäystä olisi hyödynnetty. Ulkomaisen puun tuonnin ja soiden aiheuttamien kuljetusongelmien vuoksi lisäkasvut pysynevät edelleen hyödyntämättä. Se on surkeaa talouden hoitoa. Haitat, muun muassa juoma-, uinti- ja kalavesien pilaantuminen ovat lähes mahdottomia korjata. Ne rasittavat ympäristöä kauas tulevaisuuteen.

Kolmas kasvua toistaiseksi lisännyt tekijä on edellä mainitsemani ympäristön muutos saasteiden kuten typen, hiilidioksidin, happaman sateen yms. ”lannoitus­vaikutuksena”. Tiettyyn rajaan asti eli niin kauan, kunnes tuhot lisääntyvät liiaksi, ne lisäävät ilmaston lämpenemisen ja kasvukauden pidentymisen ohella puiden kasvua.

Paljonko sitten kasvun lisäyksestä jää nykymetsänhoidon ansioksi? Valitettavasti ei mitään. Luku on negatiivinen, sillä avohakatuille ja muokatuille aloille, joilta myös valuu vesiä pilaavia maa-aineksia ympäristöön, istutetut puustot ovat vielä keskimäärin kovin nuoria. Niinpä viljelymetsien keskikasvu on pienempi kuin luontaisesti syntyneiden muiden metsien keskikasvu. ”Maailman parhaan metsänhoidon” valhe paljastuu niiksi tunnetuiksi ”keisarin vaatteiksi.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Joulukuusikin pian ”kusessa”? – Metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde

Hesari kertoi äskettäin, että Suomen metsät kuusettuvat taas kovaa vauhtia. Puupeltoammattilaiset ovat nimittäin komentaneet metsänomistajat jo jonkin aikaa istuttamaan räkämäntyjen sijasta kalliita kuusentaimia. Niistä kasvaa kuten istutusmännyistä homealtista hötöpuuta. Runsas hirvikanta on kurittanut pahoin muutoinkin huonolaatuisia männyn istutustaimia. Jo aiemmin eli muutama vuosikymmen sitten vaadittiin silloinkin istuttamaan mäntyä samasta syystä. Ammattilaiset pelottivat metsänomistajia, että kaikki paikat kuusettuvat luontaisesti ellei niitä raivata pois. Oltiin kovaa vauhtia menossa päin mäntyä. Nyt ollaan menossa päin kuusta. Jos kuusen luontaisia taimia ei olisi raivattu, ei olisi tarvinnut istuttaa.

Kovasti mainostetut ja suuria lupaavat biotuotetehtaat tarvitsevat tulevaisuudessa sellunkeittoon runsaasti halpaa mäntyä. Sen loppumisesta puupeltoammattilaiset ovat todellisuudessa enemmän huolissaan kuin kuusikuidun runsaudesta.

Tuhojen vuoksi ei kuitenkaan ole taloudellisesti järkevää istuttaa kuusta eikä mäntyä. Koivuakaan ei voi istuttaa, koska sen hirvi syö vielä mäntyäkin varmemmin. Puupeltoammattilaiset ovat ihmeissään, mitä nyt istutettaisiin. He eivät ole ilmeisesti vielä älynneet, että mänty, kuusi ja koivu uudistuvat Suomen luonnossa ihan ilmaiseksi luontaisesti. Niitä kertyisi pieniinkin aukkoihin tuhatmäärin niin, että niitä riittäisi, ellei niitä raivattaisi, hirville, peuroille, kauriille ja myyrille. Vielä jäisi paljon ihmisenkin käyttöön.

Uutisissa on äskettäin kerrottu myös, miten kaarnakuoriaiset tuhoavat uhkaavasti isoja kuusia. Tuhoja on laajalti pitkin maan eteläpuoliskoa. Syyksi selitellään lämpimiä kesiä. Puupeltoammattilaiset neuvovat metsänomistajia jo tekemään ennakkoon avohakkuita, sillä puun kuoltua sen arvo romahtaa. Istutuspinta-alaa saataisiin näin menetellen nopeasti paljon lisää ja kalliit taimitarhataimet menisivät kaupaksi.

Tämäkin tuhoilmiö näyttää tulleen viranomaisille suurena yllätyksenä. Alan tutkijat ovat kuitenkin siitä varoittaneet jo useita vuosia. Ennusteen mukaan tiedossa olevan ilmastonmuutoksen seurauksena kuusi tulee olemaan suurissa vaikeuksissa jo lähivuosikymmeninä. Samalla kuolisivat joulukuusetkin. Taloudellisesti järkevästi ajatteleva ei istuttaisi kuusta eikä mäntyä vaan hyödyntäisi rikkaan useiden puulajien luontaisen taimiaineksen.

Metsälakia, josta uusi versio tuli voimaan vuoden 2014 alusta, valmistelleille virkamiehille on useaan kertaan kerrottu tästä ilmastonmuutoksen vuoksi odotettavissa olevasta vakavasta kehityksestä. Varoitus on kuitenkin kaikunut kuuroille korville. Viranomaiset ja neuvojat ovat pakottaneet istuttamaan kuusta melkein joka niemeen ja notkelmaan. Toki räkämäntyjen istutuskin vielä jatkuu. Ylen television pääuutiset kuitenkin lohdutti jokin aika sitten kansaa kertomalla, että kuusten tilalla huojuvat pian keskieurooppalaiset pyökit. Siihen saattaa kuitenkin kulua paljon aikaa ja sen ajan avoaloilla vallinnee lehtipuusto tai ne jäävät kokonaan paljaiksi. Mahtaako pyökkiä huojua Suomen metsissä koskaan?

Tulevaisuutta viisaasti ajatteleva metsänomistaja luopuisi kiireesti avohakkuista ja niitä seuraavista pakollisista istutuksista, mutta hyödyntäisi toki metsäluonnon rikasta ja ilmaista luontaista uudistumista. Laki, asetus ja hoito-ohjeet ovat jo syntyessään olleet auttamattoman takapajuisia ja vanhanaikaisia. Tieteellistä perustaa niille ei ole.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Itäinen oppositio – Professori Jukka Korpela

Mihail Hodorkovski kävi Helsingissä Avoin Venäjä –forumin yleiskokouksessa. Hän saarnasi Venäjän muutosta ja avautumista monipuoluedemokratiaksi. Yleisradiokin hehkutti häntä demokratian esitaistelijaksi ja avoimen Venäjän kannattajaksi, jota presidentti Putin piti tekaistuilla syytteillä vankilassa. Kaikki edistykselliset ja oikein ajattelevat sivistyneet ihmiset hurrasivat asialle.

Vaikka ei olisikaan mitään sympatiaa Putinia tai Venäjän menoa kohtaan, ei pitäisi olla aivan tyhmä. Mihail Hodorkovski on Neuvostoliiton romahduksen jälkeisiä upporikkaita oligarkkeja, joka onnistui sivistyneesti sanoen kaappaamaan öljybisneksen haltuunsa hämärin konstein. Niin teki moni ja tällaisen perinnön varassa elää koko venäläinen yläluokka, koska niin on ollut sitten maailman luomisen. Hodorkovskin virhe oli siinä, että hän lähti politiikkaan ja vastustamaan johtajaa, kun venäläisessä ja keski-aasialaisissa systeemeissä on tarkoitus toimia niin, että tukee johtajaa ja jatkaa hänen suojeluksessaan vanhoja hämäriä bisneksiä. Hodorkovski päätyi vankilaan.

Aivan takuuvarmasti Hodorkovski oli syyllistynyt kaikkeen siihen, mistä häntä syytetään ja paljoon muuhunkin. Tässä lännen media on täysin väärässä. Suuri epäoikeudenmukaisuus on vain siinä, että hänen kohdallaan rikokset elvytettiin, kun tarvittiin tuomioita. Muiden kohdalla näin ei ole tehty. Tässä on läntisen ja itäisen systeemin ero.

Kun nyt viime päivinä on häkkiin lentänyt uljukaneveita ja Sotshin kiinteistökenraaleja, ei kannata pohtia sitä, ovatko he ottaneet lahjuksia. Tietenkin ovat ottaneet, koska niitä ottavat kaikki. Koko systeemi rakentuu sille, että meikäläinen lahjus on oikeastaan sikäläisittäin laillinen palkkio hyvästä työstä. Ei siitä tuomita. Kysymys kuulu, miten he ovat asettuneet valtaa vastaan?

Hodorkovski ei ole mikään pyyteetön demokratian airut. Ehkä hän haluaa kostaa Putinille ja hänen liittolaisilleen, tai sitten hän haluaa saada vallan itselleen. Jos hän saisi vallan, olisi opposition kyyti kylmää, kuten se on nytkin. Itäisessä maailmassa oppositiolla ei ole mitään arvoa. Se on rauhan, turvan, hyvän elämän ja järjestyksen uhka. Oppositio ei ole osa demokratiaa vaan pahan voima, jonka juuret ovat persialaisessa dualismissa. Lännessä on ymmärretty jo viimeiset 800 vuotta, että totuus löytyy vastakkaisten argumenttien punninnasta eikä suinkaan siitä, mitä mieltä joku johtaja asiasta on.

Itä ja äärimmäinen länsi ovat kuitenkin dualismissaan samanlaisia ja moniarvoinen Eurooppa jää näiden väliin. Yhdysvaltalaisessa poliisisarjassakaan eivät rosvot ensi sijassa tavoittele rikkautta ja vaurautta, vaan toteuttavat pahan missiota ja ovat kaikella tavalla pahoja. Taustalla on kirkkoisä Augustinuksen kautta länteen ja sieltä protestanttiseen herännäiskristillisyyteen sukeltanut osa Persiaa: ikuinen hyvän ja pahan taistelu.

Saksalaisessa poliisisarjassa tätä ei löydä, koska sen viitekehys on katolinen. Yleensä uhri on suurin konna, joka ansaitsikin tulla tapetuksi. Syyllinen on taas sympaattinen hahmo, joka teki vain oikein tappaessaan. Näin ei venäläinen eikä amerikkalainen ajattele. Amerikasta en tiedä, mutta sen tiedän, että juuri tämän takia Venäjälle ei voi viedä demokratiaa. Siellä johtaja on oikeassa ja hänen arvostelemisensa on synti.

Siksipä siis näin Venäjä-tutkijan näkökulmasta Trumpin voitto ei ollut ihme, koska empiiriset tosiasiat eivät ole tärkeitä vaan totuus, joka saavutetaan jollakin maagisella tavalla eli syvemmällä ymmärryksellä. Se voi olla mystinen tietämiskokemus tai ns. kansan mielipide. Näinpä tänäänkin lähdin huitelemaan Petroskoissa venäläisillalliselta, koska siellä ei mikään toiminut: siellä piti odottaa, että ”lauma” järjestyy toimimaan yhdessä ja oikealla tavalla. Yksilön toiveet ja ajatukset olivat mahdottomia kenenkään toteuttaa, kuten yhden erillisen oluen saaminen. Se voitiin toteuttaa vain niin, että kaikille tuodaan olutta… niillekin, jotka eivät sitä kaivanneet…..

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized