Kuukausittainen arkisto:Touko 2015

Inkubaatio-aika – Dosentti, YTT Kari E. Turunen

Ihmisen elämänehdot eivät ytimeltään muutu. Ruokaa ja juomaa sekä suojaa säiltä tarvitaan. Ihmisyksilöt rakastuvat, liittyvät toisiinsa, synnyttävät lapsia, muodostavat perheitä ja muita yhteisöjä, kokonaisia yhteiskuntia. Elämään kuuluu lastenhoito, työ ja koulutus. Yksilöt myös kärsivät, sairastuvat ja kuolevat. Onnellisuus ja ilokin tempaavat joskus ihmiset mukaansa.

Vaikka elämän ytimen tosiasiat säilyvät, on silti paljon asioita, jotka ovat muuttuneet ja jotka muuttuvat myös tulevaisuudessa. Elämän hallitsemiseen tarkoitetut keinot kehittyvät. Itse asiassa lopulta muuttuu koko elämäntapa.

Yhä uudestaan joutuu hämmästymään sitä, että yksinomaan taloudellinen ja tekninen perusta ei selitä kulttuurin kehitystä. Myös aatteet muokkaavat merkittävästi elämää. Joskus ideat ottavat ihmiset valtaansa ja vievät heitä kohti arvaamattomia kohtaloita. Vielä ollessaan voimissaan marxilaiset väittivät, että taloudellinen perusta synnyttää sille sopivan ideologian eli aatteellisen ylärakenteen.

Itse asiassa juuri sosialistiset valtiot olivat osoituksena aatteiden voimasta. Niiden todellisuus pohjautui ideoihin ja ideologiaan eikä yksinomaan taloudellis-teknisen kehityksen tosiasioihin. Loputtomasti ei kuitenkaan taloudellista perustaa vastaan voi potkia. Siksi sosialismi romahti; talouden ehdot olivat ja ovat niin väkeviä. Aatteet, jotka eivät ole kyenneet kehittymään, ovat kautta historian jähmettäneet kulttuureja ja ajaneet ne lopulta tuhoon.

Mutta myös kapitalistisessa maailmassa on yritetty rikastua ja kohottaa elintasoa vastoin talouden ankaria lakeja – joista tosin kukaan ei näytä olevan hyvin perillä; ne ovat kuin tuntemattoman Jumalan ruoska. Karille on ajettu molemmilta suunnilta, varsinkin sosialismissa, mutta aina silloin tällöin myös kapitalismissa.

Taloudellis-tekninen perusta on tavallaan vastaansanomaton, mutta ihminen ei voi kuitenkaan toimia näkemyksettä. Näkemys koostuu käsityksistä siitä, mikä todellisuus on ja mitä se voisi olla. Elämää säätelevät aina siis myös aatteet. Valtiollinen ja kunnallinen toiminta ovat jäsentyneet aatteista käsin, samoin oikeuslaitos ja kasvatus. Tarvitaan ideoita, jotka selittävät todellisuutta ja ihanteita, jotka näyttävät sen, mikä on toivottavaa, inhimillistä ja mahdollista. Ilman näkemyksiä ja toimivia ihanteita olisi vain sekaannusta, barbariaa ja keskinäistä taistelua.

Kun talous on vaikeuksissa ja Eurooppaa kouristelevat myllerrykset, käsityksemme maailmasta ovat paineen alla ja muutoksessa. Tällöin on pakko syntyä uusia käsityksiä taloudesta, työstä, koulutuksesta, sekä myös vapaa-ajasta ja taiteesta. Tähän maailmanaikaan lisäksi ympäristö ja luonto voivat pahoin ja heittävät oman varjonsa ajatteluumme ja elämäämme. Elämme aivan ilmeisesti inkubaatio-aikaa, uusien ideoiden itämisen aikaa.

Ei voi toimia, jos todellisuutta ei käsitetä jotenkin eikä nähdä, mikä on mahdollista ja mikä toivottavaa. Se onko kyseessä vain uudelleen orientoituminen, pieni inkubaatio-aika, vai onko kyseessä todella suurten aatteellisten murrosten ajan alku, se nähdään vielä. Historiassa on aikoja, jolloin elämä ajatellaan uudelleen ja syntyy uutta taloutta ja uusia elämänmuotoja. Näin tapahtuu nytkin. Nähtäväksi jää se, kuinka syvällisesti mielemme prosessoituvat. Tämä riippuu sen puristuksen suuruudesta, johon joudumme ja kuinka syvään kriisiin elämämme putoaa.

Lopulta aatteet voittavat ja jokin rakentava uusi idea saa jalansijaa eri puolilla todellisuuttamme, hyvin yllättävissä talouden ja tekniikan kerroksissa. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys uudistuu, jos ei luovuta liberalismista ja demokratiasta.

Kirjoitin ensimmäisen version inkubaatio-ajasta 1991. Tuolloin Suomi tuntui olevan pahoissa vaikeuksissa kuten nytkin. Miten tästä selvitään tällä kertaa?

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Onko suomalaisuus juutalaisvastaista? – Dosentti Teuvo Laitila

Vuonna 1875 ruotsiksi ja vuotta myöhemmin suomeksi ilmestyneessä Maamme kirjassa Zachris Topelius kirjoitti juutalaisten olevan kaikkien tuntema ”merkillinen kansa, joka oli muinoin Jumalan kansaa, kunnes Jumalan rangaistus kohtasi heitä”. Juutalaisten kohtalolla oli Topeliuksen mukaan kristittyjä kasvattava tehtävä. Hän kirjoitti: ”Meidän tulee sääliä heitä; sillä juutalaisista ja mustalaisista me näemme, kuinka suuri onnettomuus on olla vailla isänmaata.”

Juutalaisia ei pidä päästää maahan…

Juutalaiset olivat saaneet 1850-luvulla luvan asettua Suomeen. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin liberaali poliitikko Leo Mechelin esitti kansalaisoikeuksien myöntämistä heille. Pappis- ja talonpoikaissääty torjuivat ehdotuksen jyrkästi.

Yksi kiivaimmista vastustajista oli talonpoikaissäädyn Agathon Meurman. Vuoden 1882 valtiopäivillä hän esitti Ruotsin vallan aikaiseen lainsäädäntöön vedoten juutalaisten täydellistä karkottamista Suomesta. Hän sanoi, että vain ”sokea voi kieltää, että juutalaiskysymys on kysymys maailman vallasta. Rautaisella johdonmukaisuudella käyvät juutalaiset tätä päämääräänsä kohti. [–] Itse pysyen järkähtämättömän lujina uskonnossaan ja kansallisuudessaan he saarnaavat siinä rajattomaksi paisuneessa, maailman yli levinneessä lehdistössä, joka välittömästi tai välillisesti on heidän palveluksessaan, löyhintä kosmopolitismia ja törkeintä uskonnon ylenkatsetta.”

Meurmanin mielestä juutalaiset olivat siis kristinuskon ja isänmaan vihollisia, joiden tavoitteena oli hävittää kaikki perinteiset arvot ja alistaa kaikki muut kansat. Syytökset olivat samoja, jotka muutama vuosikymmen myöhemmin tulivat tunnetuiksi herjakirjoitus Siionin viisaitten pöytäkirjojen nimellä.

Pappissäädyn edustaja, dogmatiikan professori A. F. Granfelt oli samoilla linjoilla. Hän väitti, että ”huomattavampi juutalainen vaikutus maassamme toisi mukanaan vieraan ja pitkiksi ajoiksi yhteensulamattoman aineksen yhteiskuntaruumiiseen, ehkäpä sitäkin vaarallisemman, kun se olisi suhteellisesti näkymätön, ja kun minun täytyy pelätä, että erittäin korkealle kehittynyt juutalainen neuvokkuus, toimeliaisuus ja laskukyky aivan lamauttaisi, etten sanoisi tekisi tyhjäksi muutenkin vähemmän käytännöllisen kansamme pyrkimyksen taloudelliseen riippumattomuuteen”.

Kansallisuusajattelu ja muukalaisviha

Meurmanin ja Granfeltin kannanotot voidaan ymmärtää osana 1800-luvun lopun suomalais-kansallisen identiteetin rakentamista. Siinä keskeistä oli suomalaisen itsetunnon korottaminen. Tähän tarkoitukseen juutalaiset soveltuivat hyvin, koska heitä oli vuosisatoja syytetty kaikesta siitä, mikä puhujien mukaan ei kuulunut oikeaan suomalaisuuteen tai uhkasi sen olemassaoloa.

Oliko yli sadan vuoden takainen juutalaisvastaisuus ”vain” kansallisuuden, suomalaisuuden, rakentamisen kääntöpuoli? Vielä 1900-luvun ensi vuosikymmeninä, jolloin juutalaisia alettiin sekä Suomessa että kansainvälisesti syyttää bolševikkivallankumouksen taustavoimiksi, oli mahdollista ajatella näin.

Vuonna 1931 muutamat ”valveutuneet kansalaiset” julkaisivat pamfletin Juutalais-antikristillinen maailmanvallankumousohjelma. Siinä kommunistit samastettiin juutalaisiin ja väitettiin, että heidän vaikutuksestaan julkinen elämä oli ”pakanallistunut, suuri tapainturmelus ja hirveä murhaamisraivo on päässyt valtaan ja avioerot sekä itsemurhat ovat pelottavasti lisääntyneet kaikissa kansankerroksissa”. Juutalaisista tehtiin näin ideologisia vihollisia, kommunisteja. Samalla heidät määriteltiin vaaralliseksi, vieraaksi ainekseksi, joka turmeli suomalaisuuden.

Pamfletin esikuvat löytyvät tuon aikaisesta Saksasta. Ilman niitä juutalaisia ei luultavasti olisi erikseen nostettu esille. Muukalaisvihan, joka on kansallisen ajattelun kääntöpuoli, logiikka ei ole sidoksissa juuri tiettyyn kansallisuuteen tai uskomusjärjestelmään. Vihollinen voi olla ”ryssä” tai muslimi siinä kuin ”jutkukin”. Olennaista on se, että vihollinen edustaa kaikkea sitä, mitä me emme ole tai mitä me emme saa olla.

Juutalaiset olivat kuitenkin historiallisista syistä monia muita kansallisuuksia ja uskontokuntia helpommin leimattavissa epäkansalliseksi, suomalaisuuden vaarantavaksi yhteisöksi. Kun suomalaisuus koettiin uhatuksi, juutalaisesta tehtiin syyllinen. Tänään hän jää Suomessa muslimien varjoon. Mutta huomenna on mahdollista, että nimimerkki J. N:n yleisönosastokirjoitus Helsingin Sanomissa vuonna 1938 muuttuu todeksi. Hän nimittäin kysyi, mennäänkö Suomessakin ”niin pitkälle, että juutalaiset eivät saa käydä puistoissa, kahviloissa, käyttää autobusseja?”

Emme elä vuoden 1938 tilanteessa. Identiteettiämme kuitenkin rakennamme, ja muukalaisviha on sen rakentamisen yksi mahdollisuus. Sen toteutuminen tai toteutumatta jääminen on meidän kaikkien vastuulla.

 

(Kirjoittaja on yliopistonlehtori, joka opettaa Itä-Suomen yliopistossa uskontotiedettä ja ortodoksista kirkkohistoriaa. Hän on hiljan julkaissut teoksen Uskonto, isänmaa ja antisemitismi (Arator 2014). Siinä käsitellään juutalaisvastaisuutta Suomessa ennen talvisotaa.)

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized