Kuukausittainen arkisto:elokuu 2014

Kulttuuri, kieli ja politiikka – professori Jukka Korpela

Aikoinaan irvailtiin, kun Irakin presidentti Saddam Hussein julisti Persianlahden sodan ”sotien äidiksi”. Ilmaus kuulosti hullulta länsimaisissa korvissa. Yrittäessäni kirjoittaa Lähi-idän ja Itä-Euroopan historiasta englanniksi olen törmännyt sellaiseen henkiseen muuriin, että äidinkielinen oikolukija haluaa minun selittävän ”englanniksi” jonkin alkuperäiskulttuurin ilmiön. Oikeasti tämä ei ole asian selittämistä, vaan vieraan ilmiön pukemista brittiläisen kulttuurin muottiin. Tällä tavalla on menneisyyteen luotu sinne kuulumattomat ”Kiinan keisarit” ja islamilaisen maailman ”yliopistot”. Alkuperäisilmaukset tarkoittavat aivan muuta.

Länsimaisuuden jyrätessä kaikki muut kulttuurit, emme ainoastaan käytä englantia vaan hyväksymme ilmiöt vain, jos ne sopivat brittiläis-amerikkalaiseen maailmankuvaan. Olin äimistynyt lukiessani Jared Diamondin uusinta kirjaa, koska sivistynyt ja kielitaitoinen yhdysvaltalaisantropologi käytti käsitettä ”nation” Kiinan kansalaisista ja Vatikaanin asukkaista. Brittiläisnäkökulmasta muiden maiden asukkaat ovat ”nation”, mutta Brittiläisen imperiumin asukkaat eivät ole tietenkään ”nation”.

Kielellä on kontekstinsa ja kielen kääntäminen on aina tulkintaa. Siksi raamatun epäonnistunut kääntäminen alkukieliltä ja sen tulkinnat ovat johtaneet kaaokseen, idioottimaisiin oppeihin, väärinymmärryksiin ja jopa silmittömään tappamiseen. Länsimaisesta näkökulmasta onkin vaikea nähdä, mitä Irakissa ja Syyriassa tänään tapahtuu, ja siksi ikivanhaan lähi-itäiseen kielikuvaan ”äidistä” suhtautuu säälillä ja myötähäpeällä.

Tämän vuoksi myös arabit, kiinalaiset ja venäläiset esitetään Yhdysvaltain dominoimassa elokuvateollisuudessa surkealla aksentilla puhuviksi stereotyypeiksi, jotka jättävät älyllisesti kehittymättömän vaikutelman. Siksi palestiinalaispoliitikot näyttävät myös israelilaisia tyhmemmiltä, koska jälkimmäisistä monet puhuvat englantia äidinkielenään. Kuitenkin kiinalaiset, venäläiset ja arabit osaavat erittäin älykkäästi argumentoida omalla, rikkaalla äidinkielellään, mutta suostuvat siis maailman edessä tekemään sen myös vieraalla kielellä.

Maailmaa pitää kuvata englanniksi, mutta englantia äidinkielenään puhuvien ei tarvitse edes ymmärtää muita eikä edes sitä, että nuo ”muut” eivät kerro viestiään omalla äidinkielellään. Pahimmillaan englantia äidinkielenään puhuva saattaa asua Suomessakin vuosikymmenen oppimatta paikallista kieltä, mikä johtaa siihen, että hän odottaa paikallisilta brittiläiskulttuurin käyttäytymiskoodeja tervehtimisessä, sosiaalisissa suhteissa ja kulttuurikäsityksissä.

Tämä on tietenkin väärin, mutta asianlaitaa ei voi muuttaa, koska talous ja voima dominoivat. Silti olisi hyvä tajuta tämän maailmankuvan ongelmat, jos haluaa ratkaista tai edes ymmärtää ongelmia ja niiden syitä vieraissa kulttuureissa, koska tässä ilmapiirissä iranilaisten, ylipäätään muslimien, intialaisten ja kiinalaisten sanomiset menevät ”ohi”.

Nykyisen Venäjän politiikan suuri ideologia on ”neo-eurasianismi”. Marléne Laruelle kuvaa sitä hybridinä retoriikkana, joka vetoaa venäläisten nationalistiseen historiaan, uskoon imperiumista ja käsitykseen venäläisten messiaanisesta tehtävästä. Se on mieletöntä satua, jos ajatuksiin törmää käännöksinä ja irti venäläisestä kulttuuri-ilmapiiristä. Taustaansa vasten oppi muodostuu yhtäkkiä loogiseksi, ymmärrettäväksi ja venäläisiin vetoavaksi. Ideologiaa ei voi ymmärtää ilman tuota taustaa eikä käsittää, minkä vaaran se luo ympäristölleen.

Opin muotoilijat eivät myöskään ole olleet mitään syrjäytyneitä ja turhautuneita pikkuihmisiä. Varsinainen eurasianismi on osa vanhaa venäläiskansallista isänmaallisuutta aivan kuten topelianismi tai snellmannilaisuus ovat osa suomalaisuutta. Uudelleen muotoillun opin isä oli runoilija Anna Ahmatovan poika Lev Gumilev (k. 1992). Sitä kehitteli filosofi Aleksandr Panarin (k. 2003) vaihtoehdoksi länsimaiselle globalisaatiolle. Sen nykyinen johtohahmo Aleksandr Dugin vieraili keväällä Helsingissä Johan Bäckmanin vieraana. Neo-eurasianismin selitykset olivat taustalla, kun Krimin valtausta perusteltiin.

Keski-Aasiaan neo-eurasianismia onkin menestyksellä saarnattu Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Diktaattorien kuten Askar Akajevin, Nursultan Nazarbajevin, Emomali Rahmonovin ja Geidar Alijevin ideologiset kirjoitukset ovat neo-eurasianistisia.

Venäjän ja sen politiikkojen lukeminen edellyttää kielen ja kulttuurihistorian tuntemista. Sekaan ei sovi mennä amerikkalais-brittiläis-länsimaisen käsitteistön työkalupakilla kuin se kuuluisa norsu posliinikauppaan. Siksi asiantuntijana pidetyn tutkimusjohtajan Mika Aaltolan ahkeraan mediassa siteeratut näkemykset Venäjän tilanteesta ovat asiantuntemattomia. Taannoin hänen mukaansa isänmaallisuuspuhe ei pian riitä Venäjällä talouden faktojen äärellä, mikä voi kaataa Putinin. Itäisessä maailmassa johtajat kuitenkin tulevat ja menevät. Näin käy Putinillekin, eikä siksi olekaan merkityksellistä tuijottaa amerikkalaissilmin johtajan yksilöä. Ydin onkin siinä, että kummalliset ja vaaralliset opit säilyvät ja siksi Putin ei ole avain nykyisen Venäjän politiikan ymmärtämiseksi.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized