Juttelin jokin aika sitten Turun ja Tampereen välisellä junamatkalla kahden amerikkalaisen mormonipojan kanssa. Nuorukaiset istuivat väljässä junassa vaunun keskiosan pöytäpaikoilla, toisella puolella kuin minä ja ystäväni. Kuuntelin alkumatkasta toisella korvalla heidän kaunista amerikanenglantiaan, ja mietin samalla mormonien erikoista tapaa lähettää kaikki parikymppiset nuorensa ympäri maailmaa lähetyssaarnaajiksi, peräti kahden vuoden ajaksi.
Luin kerran eräästä amerikkalaisesta aikakausilehdestä pitkän artikkelin mormonien Utahissa sijaitsevasta koulutuskeskuksesta. Se on paikka jossa kaikki maailmalle lähetettävät lähetyssaarnaajat viettävät parisen kuukautta ”tehokoulutuksessa”. Tuon lyhen kurssin aikana nuoret opettelevat (ja todellakin oppivat) kohdemaan kielen ja kulttuurin perusteet. Siellä annettava koulutus on artikkelin mukaan niin tehokasta, että jopa Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu, se kuuluisa CIA, oli ollut kiinnostunut perehtymään mormonien pedagogiikkaan. Etenkin hämmästyttävä tehokkuus vieraiden kielten oppimisessa oli herättänyt CIA:n huomion. Oppimistavat eivät kuitenkaan olleet suoraan siirrettävissä agenttien koulutukseen, ja CIA:n kiinnostus asiaan loppui viimeistään kun Utahista kerrottiin, että kielten oppimisessa rukous ja Pyhän Hengen yhteys on jopa tärkeämpää kuin kielioppikirjojen lukeminen.
Toinen nuorukaisista näytti lukevan suomen kielen kielioppikirjaa. ”Studying finnish?”, kysyin häneltä käytävän ylitse. Hän kääntyi hymyillen puoleeni ja vastasi myöntävästi. Juttelimme hetken niitä näitä englanniksi. Pian hän vaihtoi kielen suomeksi ja kertoi asuneensa maassamme seitsemän kuukautta. Hänen suomensa oli kutakuinkin virheetöntä ja huolitellusti äännettyä. Jatkoimme keskustelua samalla kun hänen toverinsa kirjoitti kaikessa rauhassa päiväkirjaansa.
Sain kuulla suomalaisista kaupungeista joissa hän oli tähän mennessä käynyt, ja minä puolestani kerroin omia muistojani USA:sta. Mormonit – tällainen muistikuva minulla on muistakin tapaamistani – ovat todella huomaavaista juttuseuraa.
Välillä syvennyin lukemaan lehteä, ja olin tyytyväinen keskusteluun nuorukaisten kanssa. Hiljaa mielessäni toivoin junan pian saapuvan Tampereelle. Mormonipojat olivat kuitenkin työmatkalla. Melko pian toinen kysyi minulta, tiedänkö jotain siitä miksi he ovat täällä. Juna ei ollut silloin vielä edes Toijalassa. Huokaisin sisimmässäni ja vastasin olevani perillä siitä. Sen jälkeen he kysyivät millaista on minun hengellisyyteni.
Ennen kuin kerron mitä vastasin, voin sanoa että kysymys koskettaa mieliaihettani, asiaa jota koskettelen sisimmässäni kaiken aikaa. Nyt huomasin kuitenkin, että en ollut valmistautunut puhumaan siitä. Puntaroin pitkään vastaustani, sillä hengellisistä asioista puhumiseen liittyy aina se varaus, että käsitteet sisältävät ihmisille erilaisia merkityksiä. Emme voi tietää toistemme tulokulmia asioihin. Nyt kuitenkin tiesin Jumalan olevan vahvana näiden nuorten miesten mielessä.
En puhunut heille mitään Jumalasta, vaan siitä, että yritän saada etäisyyttä omaan ajatteluuni, jotta huomaisin mitä kaikkea Jumala ei ainakaan ole. Jumala tuskin on se Jumala, miksi häntä mielessäni luulen. Yritän vältellä Jumalaa ja pysytellä hänestä erossa. Mitä paremmin siinä onnistun, sitä lähempänä voin olla häntä.
Huomasin yllätyksen nuorukaisten kasvoilla. He olivat kuitenkin kiinnostuneita epätavallisesta uskontunnustuksestani, mistä lienee jälleen kiittäminen Utahin koulutuskeskusta. En kuitenkaan halunnut enää jatkaa omaa kertomustani, vaan siirsin puheen heidän jumalakäsitykseensä. Tai oikeampaa olisi ehkä puhua jumalatuntemuksesta, niin vahva henki välittyi heidän puhuessaan rukousyhteydestään Jumalaan.
Tuolla hetkellä tunsin olevani melkeinpä kateellinen heidän jumalasuhteestaan. Heittäytyessäni avoimesti kuuntelemaan heidän käsitystään Pyhästä Hengestä, joka kohottaa ihmisen sielun matelemasta alemman luonnon kurjuudessa, tunsin nuorukaisten elävän todeksi juuri tuota ihmettä. Ja, tätä en voi lakata ihmettelemästä, kaiken lisäksi se tapahtuu täysin sujuvalla suomen kielellä, vain seitsemän kuukauden maassaolon jälkeen.
Junan kuuluttajan kiitellessä Tampereelle jääviä matkustajia mekin hyvästelimme toisemme. Mietin pitkään nuorukaisten jättämää henkevää vaikutelmaa, eräänlaista hengen läpitunkevuutta heidän olemuksissaan. Tällaiset lähes hämmästyttävät hengelliset saavutukset jäävät monesti varjoon, huomion kiinnittyessä eri uskonryhmiä leimaaviin ennakko-oletuksiin. Mietin myös omaa ylpeyttäni ja sitä, miten helposti lankean paremmin tietämiseen. Siitäkin huolimatta nyt nuorukaisilta lahjaksi saamani ”Mormonin kirja” taitaa lopulta jäädä vähälle käytölle kirjahyllyssäni.
Arator 