Ajaton kulttuuri – Professori Jukka Korpela

Pietarin kansalliskirjastossa on hauska työskennellä, koska siellä havisevat historian lehdet, kulttuuri tunkee esiin kaikkialta ja tiede tuoksuu: huomaa oman pienuutensa. Kirjaston traditiot ulottuvat 1700-luvulle, mikä näkyy seinissä, hyllyissä ja virkailijoiden naamoissa. Myös suuri Lenin työskenteli täällä, minkä vuoksi yksi lukusaleista on nimetty hänen kunniakseen ja sinne on sijoitettu valtava graniittinen Leninin rintakuva, joka edustaa virallista tyyliä.

Vaikka ollaankin siirrytty elektroniseen aineistoon, on paljon vanhaa tietoa ja käytäntöä jäljellä. Ja paljon vanhoja kirjoja. Täällä varmaan poltettaisiin roviolla Oulun yliopiston rehtori, joka arvioi kirjaston hukkatilaksi, koska kaikki kirjat voidaan kuulemma laittaa elektroniseen pilveen.

Kirjastomummut ovat yleensä alansa asiantuntijoita, jotka osaavat valtavat kokoelmat ulkoa. Ensimmäisen järkytyksen koin 90-luvulla, kun tarvitsemani teos sijaitsi eräässä kymmenistä erikoiskokoelmista. Ison salin perällä istui mummo, jolle kerroin, mitä tarvitsen. Ilmekään värähtämättä ja päätään kääntämättä hän sanoi, millä hyllyllä ja kuinka mones kirja.

Lyhenneviidakko on kokonainen kielijärjestelmä ja siksi tilauksen tekeminen vaatii konsultoimaan päivystäjää, joita on joka salissa. Tällä on jumalaton määrä apukirjallisuutta, mutta yleensä signumit tulevat päästä ulkoa. Taannoin kysyin itämaisen kirjallisuuden osastolla erästä teosta. Miespuolinen päivystäjä vastasi hyvällä suomella. Kysyin, onko hän inkeriläinen. Sanoi olevansa udmurtti ja koulutukseltaan persiankielen tohtori. Suomea oli opiskellut harrastuksena. Toisessa salissa jätin hakemuksen yhteen 1700-luvun kiovalaiseen kirjaan. Kirjastotäti sanoi, että kirjan otsikko on minulla väärin. Kuulemma tieteilijät viittaavat, kuten teen, mutta oikeasti se on painettu toisin. Hän siis tunsi rariteetitkin tutkijaa paremmin.

Toinen puoli ovat sitten säännöt. Toissa vuonna yritin viedä mukanani saksalais-turkkilaisen sanakirjan, koska kävin läpi erästä tataariasiakirjaa. Porttivahti kysyi, olinko saksalainen. Sanoin olevani suomalainen, jolloin hän sanoi, että en voi viedä sanakirjaa mukanani, koska vain kansalliset sanakirjat on sallittuja. Kerroin, että tuskin on olemassa suomalais-turkkilaista sanakirjaa. Hän sanoi ymmärtävänsä ongelman, mutta silti sääntöjä ei voi rikkoa. Kehotti kääntymään pääpäivystäjän puoleen.

Meninkin kirjaston yläkerrokseen, jossa pääpäivystäjän mahtava toimisto sijaitsi. Esitin hänelle dekaanin allekirjoittaman ja Itä-Suomen yliopiston leimalla vahvistetun paperin, jossa vakuutettiin, että olen vakava tutkija, jota pitää auttaa. (Opin jo neuvostoaikana, että leimallisia dokumentteja kannattaa pitää mukana. Tarpeellisten laatimiseksi on hyvä olla myös leimasin laukussa). Pääpäivystäjä kuunteli huoleni, ja totesi voivansa tehdä poikkeuksen viikon ajaksi. Saisin noutaa asiaa koskevan päätöksen tunnin kuluttua hänen sihteeriltään. Sain leimatun asiakirjan ja sen turvin työskentelin menestyksellä.

Kirjastoon ei pääse ilman kirjastokorttia, joka tarkastetaan heti ovella. Kirjastokorttia ei jaeta ihan kenelle vain. Perusedellytys on akateeminen loppututkinto. Pitää olla myös oikeus oleskeluun Pietarissa. Tätä ei ole edes kaikilla venäläisillä. Minulla se on viisumin voimassaoloaika eli nyt kolme vuotta. Lisäksi pitää esittää jonkin vakavan instituution suosituskirje, ja suosituskirjeessä pitää olla asianomaisen instituution leima.

Kun on näyttänyt kirjastokortin, saa käteensä listan, johon merkitään kirjastokortin numero, sukunimi sekä etunimen ja isännimen etukirjaimet. Jokaisesta liikkeestä kirjastossa saa listaan merkinnän ja leiman: tilauksesta, kirjan vastaanottamisesta ja sen palauttamisesta. Kun lähtee kirjastosta pois, pitää esittää toiselle miliisille kirjastokortti ja palauttaa lista. Jos listasta puuttuvat palautusleimat, ei pääse ulos. Jos on käynyt katsomassa vain kirjastoluetteloita, ei listaan saa automaattisesti leimaa. Se pitää pyytää luettelosalin päivystäjältä. Ensimmäisellä kerralla en älynnyt, jolloin minut palautettiin hakemaan leima. Jos listan hukkaa, saa kuukauden porttikiellon kirjastoon. Kysyin joskus taannoin lauantai-iltana poistuessani miliisiltä, mitä he tekevät näillä listoilla. Mies sanoi hämmentyneenä, että ei hän vain tiedä, mutta on saanut esimieheltään käskyn kerätä ne. Esimies voisi ehkä tietää…

Kirjastossa on myös muita sääntöjä. Kaikkialla lukee: ”tieteiden tohtoreita palvellaan jonotusjärjestyksen ohi”, koska Venäjä on hierarkkinen yhteiskunta. Leimat ovat kuitenkin täällä kuten koko venäläisessä yhteiskunnassa asian ydin. Tarvitsin erästä aikakauslehteä toissa viikolla. Venäläisen kirjallisuuden fondin päivystäjä sanoi, että he antavat minulle sen heti, kun täytän lomakkeen. Täytettyäni hän totesi, että valitettavasti minun pitää hakea tähän leima venäläisen aikakauskirjallisuuden osastolta, koska kirjaa hallinnoidaan sen kautta. Kun saan leiman, niin hän antaa heti kirjan. Osastolle piti kävellä kolme kerrosta ja ehkä sata metriä. Ilmeenkään värähtämättä täti katsoi lomaketta, löi leiman ja sillä hyvä. Palasin ja sain kirjan, kun fondin päivystäjä oli ensin itse leimannut tilauslomakkeen ja kirjastolistani.

Kaikki virkailijat ovat aina vakavailmeisiä toimissaan, jotka meistä saattavat vaikuttaa turhuudelta. Länsimaiset ihmiset pitävät ilmeettömyyttä epäkohteliaana, mutta venäläinen osoittaa hymyttömyydellä kunnioitusta, vakaavaa suhtautumista asiakkaaseen ja omaan työhönsä. Hymyily tarkoittaisi halveksimista ja kunnioituksen puutetta. Minäkin olen vanhempi professori, joten venäläisessä yhteiskunnassa minun pyyntöni ovat aina tärkeitä ja vakavia eikä niissä ole koskaan mitään naurettavaa.

Näin elämä on venäläisessä kirjastossa kulkenut 1800-luvulla, näin se kulkee tänään ja huomenna. Sitä eivät heiluta Trumpit, vallankumoukset eivätkä ilmastonmuutokset… Näin muuten toimii pitkälti koko venäläinen yhteiskunta, ja sitä on joskus länsimaisen vaikea ymmärtää: määräyksiä ja sääntöjä ei pahemmin pohdita, koska ne ovat asioita, joita vain kenties päälliköt ymmärtävät eli vanhan kansanviisauden mukaan ”ne, jotka juovat teensä sokerin kanssa ja lukevat sanomalehtiä”.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s