Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2015

Radikalisoituva ortodoksisuus – Professori Jukka Korpela

New Yorkin metropoliitta Ilarion julisti kesällä 2013, että Pyhä Venäjä on kaikkien ortodoksien isänmaa. Presidentti Putin totesi ”Temppelivuori-puheessaan” joulukuussa 2014, että kristinusko on se voima, joka yhdisti slaaviheimot yhdeksi Venäjän kansaksi ja siksi Krimin ja muiden pyhien paikkojen liittäminen takaisin Venäjään on historiallinen velvollisuus.

Tuhatvuotisen Venäjän sadulla on oikeutettu nykyistä Ukrainan politiikkaa ja siihen ankkuroidaan neo-eurasianistinen julistus: Venäjä on Euraasian imperiumin ydin. Se on vaihtoehto USA:n johtamalle pluralistiselle rappiolle. Venäjä ja Venäjän ortodoksinen kirkko turvaavat kristillisyyden ydinarvojen säilymisen. Näin ovat Venäjän johtavat poliitikot, kirkonmiehet ja ideologit julistaneet viime vuosien aikana.

Kasakat ovat jo pitkään ankkuroineet oman ultranationalistisen julistuksensa ortodoksiseen kirkkoon. Sosiologien mukaan ammattirikolliset ja muut vankilajengit suosivat tatuoinneissaan ortodoksisia symboleja. Kaikkien näkemä tosiasia on, että Venäjän urheilumaajoukkueiden paitojen tekstit on kirjoitettu kirkkoslaavin kirjaimilla. Kyse ei ole samasta kuin saksalaisten kansallismielisten käyttämät goottiaakkoset. Kirkkoslaavi on pyhä kieli, ja sillä esitetty teksti on totuus jo itse ilmiasun vuoksi. Sillä ei voi valehdella!

Uskonnon ja valtion liitto on osa itämaista ajattelumaailmaa. Se toteutui bysanttilaisessa lainsäädännössä 500-luvulla, ja islamiin se vakiintui 800-luvulla. Venäjälle oppi yhteis­vallasta kirjattiin Iivana Julman stoglav-lakikokoelmassa 1551, ja nykyinen hallinto on toistanut, että tämä Simfonia-malli on Venäjän tie. Sen perusti Vladimir Pyhä 1000 vuotta sitten. Se näkyy arkipäivässä: niin Kremlin vieressä sijaitsevan Kristus-Vapahtajan katedraalin freskoissa kuin Valamon saaren Pyhän Vladimirin kirkon maalauksissa. Viime mainittu on presidentti Vladimir (!) Putinin datshan naapurissa. Tällä oikeutetaan Venäjän politiikka maailmalla. Presidentti onkin ottanut uskonnollisen johtajan aseman viime aikojen puheissaan.

Radikalisoituva islam on tuttu ilmiö. Tätä analysoitaessa on menty harhaan kahdessa kohdassa. Kun yhdysvaltalainen turvallisuusekspertti neuvoi YLE:n sivuilla 20.3. suomalaisia terrorismin torjunnassa, hätkähdin. Taas amerikkalainen, joka tulee omista virheistään oppineena kertomaan muille totuuksia, jotka muut jo tuntevat vain sillä erolla, että vieläkään kaikki ei ole mennyt amerikkalaiselle perille. Vaikka osa ”pomminheittäjistä” on syrjäytyneitä nuoria, keskivertoislamilainen ei ole Yhdysvalloissa asuva islamilainen, eikä islam maailmanlaajuisesti pyri kehittymään brittiläiseksi maallistuneeksi versioksi islamista.

Toinen virhe on luulo siitä, että vain islam olisi jotenkin radikalisoitunut ja fundamentalismiin taipuva uskonto. Ortodoksinen kirkko on sananmukaisesti ”oikeauskoinen” kirkko, mitä kirkon tekstit suomeksikin toistavat. Venäjän ortodoksinen kirkko on viime vuosina vielä entisestään radikalisoitunut ja tullut osaksi militanttia kansallista politiikkaa. Fasistiset ja juutalaisvastaiset äänenpainot ovat yltyneet. Äärikonservatiiviset piirit haluavat poistaa länsimaisen kulttuurin vaikutuksen ja palata ”aitoon ja alkuperäiseen Bysanttiin” eli 1600-luvulle. Näin on tapahtunut monessa muussakin ortodoksisessa maassa.

Harva kiinnittää huomiota siihen, että ortodoksinen kristillisyys ei ole pelkästään mystisiä lauluja ja hymyileviä parrakkaita pappisisiä, jotka löpisevät rakkaudesta. Ortodoksisen kristillisyyden sanomaan sisältyy itämainen fundamentalismi mutta ei länsimaista rationalismia. Tekstit aukeavat vasta vuosien lähiluvulla, kuten iki-ihana veisu ”Meidän kanssamme on Jumala”. Siinä lauletaan ”Tietäkää kaikki kansat ja alistukaa, sillä kanssamme on Jumala”. Edellyttää sekä teologista että kirkkoslaavin/kreikan tuntemusta tajuta, että käsite ”kansat” tarkoittaa vieraita ja toisuskoisia. Laulu onkin todellisuudessa täynnä vihaa, uhoa ja vieraiden uhkailua. Kannattaa myös katsoa Helsingin Uspenskin katedraalin katolle. Islamin puolikuuta keihästävä risti lienee pikemmin sodan kuin rakkauden symboli kullan kiillosta huolimatta.

Suomen ortodoksisen kirkon johto on viime vuosina tavan takaa korostanut, että ortodoksien tulee olla lojaaleja ensi sijassa kirkolle ja vasta sitten Suomen valtiolle. Tässä ajatuksessa on tietenkin takana kaunis uskonnollinen periaate, että Jumalan totuuden tulee ohjata kristittyä. Ortodoksisen kirkon oppi on muodostunut viimeisen 1700 vuoden aikana tukemaan keisarin valtaa ja sitä, että keisari on kaikkien oikeauskoisten kristittyjen puolustaja harhaoppeja ja pakanoita vastaan. Hän suo oikeuden, totuuden ja turvan kristityille. Tämän vuoksi muodostui jo varhain käsitys, että hallitsijan vastustaminen ei ole politiikkaa vaan synti. Siksi ortodoksisessa kristillisyydessä ihannoidaan ”hiljentymistä”. Se tarkoittaa hierarkiassa ylempiarvoisten sokeaa kunnioitusta ja täydellistä kuuliaisuutta näiden mielipiteille eli säännöille. Tätä arkkipiispa toivotti suureen paastoon valmistautuville suomalaisillekin.

Suomen kirkon julistus tarkoittaa sitä, että Suomen valtiolla ei ole samaa asemaa kuin keisarilla. Mitä keisaria Suomen kirkko odottaa uskovaisten seuraavan? Kun 16.3. arkkipiispa selkeästi totesi Savon Sanomissa ja kirkon verkkosivuilla, että maahanmuuttajaortodoksit ovat parempia ortodokseja kuin suomalaisortodoksit, voi langeta ajattelemaan, että näiden esimerkiksi Venäjän kirkolta saama keisarisanoma alkaa muodostua normiksi. Tämän mukana salakavalasti tulevat äärikansalliset ja moniarvoisuuden kieltävät opetukset. On hyvä tietää, että Venäjä on Venäjän kirkon mukaan ”pyhä” ja Venäjän kansa ”valittu kansa” eli uusi Israel. Sitä eivät ole Kreikan, Bulgarian, Romanian eivätkä Kyproksen kansat, vaikka ovatkin ortodoksisia.

Tietenkään keskiverto-ortodoksi ei ala ajatella, että suomalaisenkin ortodoksin isänmaa olisi ”Pyhä Venäjä” hulluine oppeineen. Meillä on kuitenkin myös hyvin fundamentalistisia ortodokseja. Näihin ihmisiin ääriopetukset uppoavat, ja heillä voi olla oikeauskoisen varmuus toimia järjettömästi lakeja vastaan. Ei tarvitse mennä venäläisten ääriryhmien eikä kirkon sivuille, vaan epäilevän kannattaa vierailla esimerkiksi suomalaisen Pyhän Kosmas Aitolialaisen veljestön kotisivuilla (www.kosmas.fi): ”Kuuluisin pyhän Kosmaan ennustus liittyy Turkin kukistumiseen. Sen yhteydessä hänen mukaansa yksi kolmannes turkkilaisista kuolee, yksi kolmannes pakenee muualle ja yksi kolmannes kääntyy kristityiksi.” Taustalla on runsas määrä kansainvälisiä verkkosivuja, jotka julistavat muun ohella: ”Venäjä, Serbia ja Kreikka! Ortodoksisen veljestön supervalta-armeija, joka tuhoaa Turkin!” – Että sillai…

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Idän ja lännen mentaliteetti – Dosentti, YTT Kari E. Turunen

Suomi, maailman luterilaisin maa, on ankkuroitunut länsieurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen. Uskonnollisen päälinjan lisäksi meidät on kasvatettu tieteelliseen kriittisyyteen. Tämä on luterilaisen teologian piirissä aiheuttanut jopa ristipaineita, kun Raamatun tutkimuksessa ei aina ole näyttänyt jäävän tilaa perinteiselle uskolle tieteen pyrkiessä selittämään kaiken. Suomessa vallitseva reformoitu kristillisyys ja tieteellinen ilmapiiri ovat luoneet oman erityisen mentaliteettinsa, jolla on paljon yhteistä yleisen länsieurooppalaisen mielentilan kanssa.

Eron mentaliteeteissa huomaa tutustuessaan lähemmin esimerkiksi kreikkalaiseen mielenmaisemaan, jota ortodoksisuus on muokannut. Tosin mentaliteetin eroja ei ole helppo luonnehtia tarkasti. Myös suomalaista hengenmaisemaa on merkittävästi avartanut ja monipuolistanut omaleimainen ortodoksinen perinne. Luterilainen haastava ympäristö on varmaan tehnyt monella tavalla hyvää ortodoksisuudelle. Mukaan on tullut ajanmukaista sävyä ja älyllistä kirkkautta.

Kreikka, ja laajemminkin ortodoksinen maailma, kuuluu meistä katsoen itäiseen kulttuuripiiriin. Se on meidän tieteellis-kriittiselle ja epäautoritaariselle mentaliteetillemme vieras. Perehtyminen ortodoksisuuteen osoittaa kuitenkin, että se kätkee sisimpäänsä tradition, joka kurkottaa kohti sekä ihmisen sielun että hengen syvyyksiä; tämä jää usein meidän länsimaistuneelta mieleltämme huomaamatta. Moni on ”hengen nälässään” hypännyt itäisen kirkon yli vielä kauemmas itään. Sisäistä janoa on tyydytetty Intian uskonnollisista lähteistä.

Meidät on tietämättämme kasvatettu materialismiin. Kyseenalaisessa maineessa kristillisyys on erityisesti tieteellisen maailmankuvan parissa. Ortodoksisen perinteen syvähenkisyys on todennäköisesti jäänyt huomaamatta kristinuskon huonon maineen vuoksi. Olemme oppineet luottamaan vain perusteltuun tietoon ja vaatineet selviä väitteitä, joita voi koetella. Samalla olemme ehkä unohtaneet, että ulkokohtainen tieto ei yksinomaan riitä, eivät edes kirkkojen muotoilemat dogmit, vaan merkityksellistä on myös se sisäinen tie, jonka on onnistunut kulkemaan.

Kriittisyys ei ole paha asia, päinvastoin, samoin tiede on hyvä asia. Länsimainen kriittinen tieteellisyys on osoittanut voimansa, emmekä missään tapauksessa luovu siitä; muutoin taannumme perusteettomien uskomusten ryteikköön. Hyvinvointimme perustuu pitkälti sekä tieteeseen että myös ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Niiden perustana on yksilön vapauden korostaminen kollektiivisuuden sijaan. Olemme tottuneet demokratiaan, liberalismiin ja individualismiin, oman päätöksenteon ja arvioinnin oikeutukseen. Meitä vierastuttaa itäinen autoritaarisuus ja kollektivismi, vaikka näitä ahdistavia piirteitä esiintyy lännessäkin.

Tässä kohtaamme mentaliteettien eroavuuden. Emme halua, että meille kerrotaan, miten uskotaan oikein. Olemme tottuneet arvioimaan sitä, mitä meille esitetään. Haluamme muodostaa ehkä jopa oman uskonkäsityksen, kaiken tuomion uhallakin. Pidätämme arvioinnin oikeuden itsellemme. Olemme oppineet, ettei ketään saa tuomita hänen käsitystensä vuoksi. Olemme liberaaleja ja rationaalisia, ja kunnioitamme vapauksia.

Kriittisen arvioijan tulee kuitenkin olla perillä arviointiperusteistaan, perusteetonta kritiikkiä ei hyväksytä. Luonnontiede pohjaa arviointinsa näköhavaintoihin ja tekniseen havainnollisuuteen. Historiatiede ja Raamatun tutkimus perustuu pitkälti merkkien, merkitysten, tarkoitusten ja ilmaisujen tulkintaan eli hermeneutiikkaan.

Kiinnostavaa tässä on nimenomaan se, mihin muinaiset evankeliumien kirjoittajat perustivat oman käsityksensä ihmisestä. Heillä oli oma psykologiansa, joka saattoi vaihdella kirjoittajasta toiseen. Usein kyseessä oli jonkinlainen yleinen ”kansanpsykologia”, mutta monet olivat edenneet pitkälle ihmistuntemuksessa. He olivat kehittäneet syvällisen ja vielä tänäänkin haastavan näkemyksen esimerkiksi ihmisen harhan, erehdyksen ja synnin todellisesta lähteestä. Kyseessä oli sielunelämän kuvaus, jota voi nykyaikaisesti sanoa psykodynamiikaksi. Arviointiperustana oli tällöin sisäinen havainto, ei pelkästään näköhavainto.

Psykodynamiikka on kehittynyt merkittävästi viime vuosisadalla. Sisäisten ilmiöiden kuvaus ja niitä vastaava sanasto ovat tarkentuneet huomattavasti. Kristillisyyden alkuaikoina kieli oli vielä kehittymätöntä ja epätarkkaa nykyiseen verrattuna, vaikka siitä ei puuttunutkaan syvyyttä. Voisiko meillä olla mahdollisuuksia luoda uusi kristillinen ihmiskäsitys, joka ottaisi huomioon tieteessä, erityisesti psykodynamiikassa, tapahtuneen kehityksen? Samalla säilyttäisimme kriittisen, itsenäisen ja arvioivan mielemme, josta emme halua luopua. Olivathan kristillisen uskon varhaiset muotoilijat, niin sanotut kirkkoisät, oman aikansa oppineita. He olivat kreikkalaisen filosofian kouluttamia ajattelijoita ja sen sivistämiä.

Voitaisiinko Uuden testamentin tekstien puhuttelevat huomautukset ja psykodynaamiset ajatusjärjestelmät yhdistää? Tällöin ei nykyaikaisen, kouluja käyneen ihmisen oppinut ja kriittinen mieli pettyisi kristilliseen ajatteluun, joka pitäytyy vanhahtavaan kieleen ja ajatteluun. Emmekö voisi säilyttää intellektuaalisen elämän parhaat ihanteet ja samalla tavoittaa kuitenkin jotain kristillisen perinteen mahdollisista totuuksista? Voisivatko näin kohdata läntinen ja itäinen ajatusperinne, kriittinen arvioiva tieteellisyys ja itäinen syvyys?

 

Blogi on työstetty teoksen Ihmisen pojan kiusaukset (Arator 2013) viimeisen luvun pohjalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized