Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2015

Pilakuvia, pommeja ja henkistä degeneraatiota – Professori Jukka Korpela

Muhammed-pilakuvasta syntyi suuri myllerrys terrori-iskuineen. Vastakkain nousivat läntinen moniarvoinen kansalaisyhteiskunta, jonka ydinarvo on yksilön- ja sananvapaus ja islamilainen uskonnollisuus, johon kuuluu Jumalan sokea kunnioitus.

Pilkka on pilapiirroksen olennainen osa vaan ei ydin. Keskeinen on sanoma ja sen ilmaisuun liittyvä oivaltavuus, älykkyys ja sivistynyttä lukijaa miellyttävä monimielisyys. Muhammed-pilakuvat eivät täytä näistä mitään. Ne ovat typerän yksimielisiä provokaatioita, joissa ei ole mitään oivaltavuutta. Sanomakin jää epäselväksi. Ne edustavat vain tekijänsä suoraa ja tosiasioita tuntematonta vihaa. Ne ovat kuin puberteetti-ikäisen aitaan kaivertama sukupuolielimen kuva: uskalsin tehdä tämänkin!

Julkisuudessa onkin savun hälvettyä pohdittu eri asioita. Onko kyse oikeasta sananvapauden käytöstä; onko uskonnollisten tunteiden loukkaus mielekästä. On myös mietitty sitä, missä suhteessa parin pariisilaistoimittajan surma on siihen, että Boko Haram tappaa tuhansia ihmisiä samoista uskonnollisista syistä.

Hämmentävää on, että terrori-iskun tekevät selvästi älyllisesti lahjakkaat ihmiset. Jumalanpilkka on käsitemahdottomuus monoteistisessä maailmassa. Jos ihminen voisi omin teoin loukata Kaikkivaltiasta, alennettaisiin Jumala kaikkivaltiudesta ihmiseksi. Näin jumalanpilkasta rankaisu on jumalanpilkkaa itsessään. Jumalanpilkka loukkaa siis vain uskovaisten tunteita. Järkevä ihminen ei taas tällaisesta suutu, koska se ei oikeasti vahingoita mitään. Nämä järkevät ihmiset eivät siis tule rationalismin maailmasta. Eivät todellakaan tule, koska he tulevat transkendentialismin maailmasta.

Vanha Testamentti on siitä erikoinen kirjoituskokoelma, että siinä on monta jumalaa, vaikka se väittää puhuvansa vain yhdestä jumalasta. Vanhan Testamentin jumalia pystyi loukkaamaan, koska he olivat kukin oman kansansa jumalia. Jumalan uhkana oli, että kansa käy vieraissa. Tämän huolen vuoksi jumala julistaakin, että hänen lakinsa ovat absoluuttisia. Kansa menestyy, jos noudattaa niitä sokeasti. Jos yhtään epäilee tai yrittää soveltaa, rankaisee jumala säälittä ja ankarasti.

Vanha Testamentti on perustana kaikissa lähi-itäisissä monoteistisissä uskonnoissa. Kristinuskosta se oli vähällä jäädä syrjään. Kirkkoisä Origenes onnistui kuitenkin tulkitsemaan tekstin ajattomaksi ja siten vertauskuvalliseksi. Näin se saatiin salakuljetettua mukaan, mutta kristinuskon pääsuuntauksissa sen käskyjä ei oteta tosissaan. Juutalaisuuteen ja islamiin teksti jäi kiistattomaksi historiallisessa merkityksessään ja siten kirjaimellisena.

Sananvapaus ja moniarvoisuus ovat länsimainen erikoisuus. Ne syntyivät keskiajan filosofisen vallankumouksen jälkimainingeissa. Ensin erotettiin oikeustiede ja filosofia uskonnosta. Sitten keksittiin rationalismi, ja lopulta valistusfilosofit supistivat jumalat jäähyaitioon. Islamilaisessa maailmassa ei käynyt näin vaan looginen päättely korvattiin mystisellä valaistumisella. Sen maailmassa sananvapaus ei tarkoita totuuden eli uskonnon ja sitä edustavan hallitusvallan arvostelua. Kuten julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja totesi: ei ole olemassa islamilaista valtiota, jossa olisi sananvapaus. Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan ihmisoikeudet eivät tarkoita ihmisten vapautta tehdä, mitä haluaa, vaan oikeutta elää oikeiden eli kirkon sääntöjen mukaan. Myöhäiskeskiajalla ortodoksinen maailma seurasikin islamilaista maailmankatsomusta hesykasmiteologiallaan.

Länsimaissa on ollut paljon islamin oppineita ja tuntijoita, jotka selittävät, että islam ei ole väkivaltainen uskonto. He ovat mukautuneet jo niin paljon ympäristöönsä, että alkavat tulkita tekstejä vertauskuvallisesti ja moniarvoisesti. Suuri osa länsimaiden islamilaisista onkin samanlaisia uskonnottomia kuin länsimaiden kristityt, joten heille tämä sanoma sopii.

Kun rationalismilla yritetään selittää maailmankuvaa, joka lähtökohtaisesti on mystinen eli irrationalistinen, ei saavuteta mitään. Islamin oppineisuuden takana on keskiajalla muodostunut illuminationismi (hikmah al-ishrak) ja sen varaan kehitetty transkendentialismi. Kummankin tietokäsite poikkeaa täysin länsimaisesta. Hikmah on ihmistä korkeampi tieto, joka saavutetaan valaistumiskokemuksella eikä rationaalisella päättelyllä, johon falsifah (filosofia) taas rajoittuu!

Koraani on ajaton ja täydellinen Jumalan totuuden ilmoitus, jota ei voi arvostella. Ihminen ei saa edes järkisyin antaa anteeksi tämän totuuden loukkaajalle, koska totuutta ei järjellä voi ymmärtää. Vanhan Testamentin kirjoitusten ja siten islamilaisen perinteen mukaan Jumala rankaisee tällaista luopiota ankarasti. Näin länsimaisten islamin opettajien vakuuttelut eivät oikeasti kuulu islamiin. Tätä tosiasiaa ei muuta myöskään se, että valtaosa islamilaisten maiden ihmisistä on rauhaa rakastavia.

On varmaan totta, että toisen polven arabimaahanmuuttajat radikalisoituvat etsiessään aitoja juuriaan ja päätyvät salafismiin tai wahhabismiin. Kyse ei ole syrjäytymisestä tai lapsuuden ongelmista, joista voisi psykologisilla keskusteluilla päästä eroon. Kyse on uskonopin rakenteesta. Nämä ihmiset ovat aidosti tulleet uskoon. Siksi heihin tulee suhtautua tässä valossa eikä pitää psykologin apua tarvitsevina sairaina. Ongelma on opin ehdottomuudessa.

Opin ehdottomuutta taas voisi purkaa koulutuksella, jota Suomessakin on esitetty: aletaan kouluttaa imaameja yliopistossa. Tämän esityksen tekijät eivät tunne lainkaan yliopistolaitoksen ja islamilaisen oppineisuuden historiaa. Yliopistolaitos syntyi kirkon ja uskonnon vastaisena kapinaliikkeenä. Juuri se johti oikeustieteen ja filosofian eroamiseen teologiasta. Islamissa päädyttiin tietoisesti toiseen ratkaisuun. Lainoppi on osa teologiaa ja siksi islamilaisoppineisuus hankitaan madrassa-laitoksessa. Se ei tiedollisesti ole yliopistoa huonompi, mutta tavoite on toinen. Jos yliopistoissa aletaan kouluttaa islamiin, puhutaan henkisestä ristiretkestä ja iskusta islamin ytimeen.

Kyse ei siis ole islamin tai uskovaisten virheestä tai järjettömyydestä, vaan maailmojen törmäämisestä. Siihen pitää suhtautua sen omilla ehdoilla. Kyse ei myöskään ole islamin valuviasta tai huonommuudesta. Islam on aivan oikeasti aidosti uskollinen Vanhan Testamentin perinnölle, mutta tuo perintö sopii vain huonosti yhteen nykyisen länsimaisen maailmankuvan kanssa, jota Venäjän johtokin kutsuu degeneraatioksi!

En tiedä, miten ongelma tulisi ratkaista, vaikka osaan neuvoa sen ymmärtämiseen. Sen kuitenkin tiedän, että kaikki nyt esitetyt ratkaisumallit lähtevät länsimaisuudesta ja tarkoittavat islamin pakkolänsimaistamista. Se ei varmaan ole viisasta…

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Suomalainen juutalaisvastaisuus: maahanmuuttokriittistä puhetta, totuuden sanoja vai antisemitismiä? – Dosentti Teuvo Laitila

Juutalaisten historia Suomessa on sekä pitkä että lyhyt. Osana kristinuskon historiaa he ovat ”aina” olleet ”tavanomaisia epäiltyjä”, kun on etsitty syitä vastoinkäymisille. Jo varhaiskristityt kirjoittajat syyttivät juutalaisia Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja leimasivat heidät jumalanmurhaajiksi. Sydänkeskiajalla heitä alettiin syyttää kristittyjen lasten rituaalisesta teurastuksesta. Vaikka paavi useampaan kertaan torjui syytökset perusteettomina, käsitys juutalaisten pahantahtoisuudesta kristittyjä kohtaan vain vahvistui. Todennäköinen syy tähän oli onnettomuuksien ja vastoinkäymisten toistuvuus ihmiselämässä: joku oli niihin syyllinen, ja kristitylle tuo joku oli helposti juutalainen.

Kristilliset ennakkokäsitykset pohjustivat juutalaisvastaisuutta Suomessa

Kristinuskon juutalaisvastaisen ulottuvuuden takia suomalaisetkin ”tunsivat” juutalaisten perimmäisen olemuksen, vaikka tuskin olivat heitä nähneet ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa, jolloin keisari Aleksanteri II antoi täysin palvelleille juutalaissotilaille ja heidän perheilleen luvan asettua Suomen kolmeen suureen kaupunkiin, Helsinkiin, Viipuriin ja Turkuun. Tästä alkoi juutalaisten (toistaiseksi) lyhyt historia Suomessa. ”Jumalanmurhaaja” sai kasvot – ja herätti samalla pelkoa kansallisissa ja konservatiivisissa piireissä, jotka usein olivat myös vahvasti kristillisiä.

Pelon syynä oli juutalaisten näkeminen moninkertaisesti vieraana aineksena. He olivat etnisesti, uskonnollisesti ja kielellisesti muukalaisia ja lisäksi heidät yhdistettiin Venäjään ja venäläisyyteen, joka kansallis-konservatiivisille piireille oli arkkivihollinen. Entisiä sotilaita pidettiinkin etujoukkona, jonka jäljessä ”miljoonat huonot itäjuutalaiset” marssisivat Suomeen. Tämä uskomus oli yksi keskeinen peruste vastustaa kansalaisoikeuksien myöntämistä juutalaisille. Toinen peruste oli taloudellinen: juutalaisten väitettiin harjoittavan epärehellistä kauppaa. Aiempien vuosisatojen tapaan heitä syytettiin myös kristinuskon vihollisiksi. Niinpä heidän asettumistaan Suomeen vastustettiin isänmaan ja uskonnon pelastamiseksi.  Samanlaisia väitteitä oli esitetty myös Venäjällä ja Keski-Euroopassa.

Kansalaisoikeudet, joita juutalaiset saivat luvan anoa vuonna 1918, eivät kumonneet kansallishenkisiä ennakkoluuloja. Itsenäisessäkään Suomessa juutalainen ei voinut olla tasavertainen kristityn kanssa eikä sionisti, joka kannatti itsenäistä juutalaisvaltiota, saattanut olla kunnon suomalainen.

Vaikka harva sanoi tämän ääneen, juutalaisten samastaminen bolševikkeihin, mikä oli Venäjän vallankumouksen ja Keski-Euroopan 1910–1920-lukujen taitteen kommunistikaappausten jälkeen tavallista, vahvisti stereotyyppistä käsitystä vihamielisistä ja ”kansallisesti vieraista” juutalaisista.

”Suomessa ei ole antisemitismiä…”

Antisemitismin vähäinen näkyvyys tulkittiin ilmiön puuttumiseksi Suomesta. Näin asia esitettiin 1900-luvun tietosanakirjoissa. Hakusanasta antisemitismi löytyy joko toteamus, että sitä ei Suomessa ole ollut tai kuvaus juutalaisvihasta Venäjällä ja Saksassa ilman mitään mainintaa Suomesta.

Tietosanakirja-artikkelien kirjoittajat lienevät ajatelleet julkista keskustelua. Senkään perusteella väite antisemitismin täydellisestä puuttumisesta ei pidä paikkaansa. Julkisessa keskustelussa sitä edusti Euroopassa laajalle levinnyt väärennös, Siionin viisaitten pöytäkirjat. Siinä juutalaisten väitettiin pyrkivän salaisen järjestönsä avulla alistamaan koko maailman poliittisesti ja taloudellisesti valtaansa. Teos ilmestyi Suomessa ruotsiksi ja suomeksi kahdeksana laitoksena vuosina 1919–1943.

Antisemitismiä ei kuitenkaan pidä samastaa sen julkisiin muotoihin. Merkittävämpää on se juutalaisvastaisuus, joka ei herätä huomiota: antisemitismi, joka ilmenee jokapäiväisessä puheessa, arjen käytännöissä, populaarikulttuurissa, kaikessa siinä, mitä pidetään itsestään selvyytenä puhuttaessa juutalaisista. ”Antisemitistittömillä” 1920- ja 1930-luvuilla suurelle osalle suomalaisia oli luonnollista ajatella, että juutalaiset olivat pohjimmiltaan kavalia, petollisia, iljettäviä, vaarallisia tai, parhaimmillaan, ”maahanmuuttajina, jotka saisivat painua takaisin Palestiinaan”. Lehdistössä ja kioskikirjallisuudessa juutalaiset olivat keinottelijoita tai rahanahneita varastetun tavaran kauppiaita. He olivat ”oudon” näköisiä ryysyläisiä, jotka puhuivat kummallisesti murtaen eivätkä koskaan katsoneet toista silmiin. Elokuvissa he olivat epäisänmaallisia vakoojia, jotka myivät tietoja eniten tarjoavalle. Ja tietysti he suosivat ”heimoveljiään” ja huijasivat ”kunnon” kristittyjä suomalaisia.

”Hiljainen antisemitismi” on yksi selitys sille, miksi harva suomalainen sanoi mitään, kun kärjekkäimmät antisemiitit 1930-luvulla toistuvasti syyttivät juutalaisia isänmaanpettureiksi ja vaativat ”puhdistamaan” Suomen epäkansallisista aineksista. Juutalaisvihan ”itsestäänselvyys” selittää myös sitä jyrkkää sävyä, jolla 1930-luvun lopulla kirjoitettiin Suomeen tulleista juutalaispakolaisista.

Vihapuheen tuolle puolen?

Juutalaisvihamielistä puhetta ei pidä nähdä muuttumattomana. Kieli on sidoksissa yhteiskunnallisiin tilanteisiin ja elää niiden mukana. Tämän osoittaa jo se, että toisen maailmansodan aikana muun kuin selkeästi antisemitistisen lehdistön kiinnostus juutalaisvastaiseen kirjoitteluun laimeni huomattavasti. Toisin sanoen maailmansotien välisen ajan juutalaisviha oli osa laajempaa suomalaiskansallisen identiteetin rakentamista. Kun Neuvostoliitosta – tai aikalaistermein ”ryssästä” – talvisodan sytyttyä tuli kansallisuutta uhkaava vihollinen, juutalaiset unohdettiin.

Muutos oli kuitenkin väliaikainen. Vihapuheen ongelma on nimittäin siinä, että kerran omaksutusta kielenkäytöstä on vaikea päästä eroon. Juutalainen on aina ikään kuin käytettävissä, kun suomalainen tarvitsee vahvistusta omalle identiteetilleen tai selitystä vaikkapa taloudelliselle lamalle.

Yleisellä tasolla kieli on silti muuttunut. Holokausti ravisteli voimakkaasti arjen antisemitismiä ja johti siihen, että Suomessa sekä valtio että kirkko ottivat – tosin vasta 2000-luvun alussa – selväsanaisesti kantaa juutalaisvihaa vastaan. Lisäksi jyrkän linjan islamin globalisoituminen ja muslimien määrän kasvu Suomessa ovat antaneet vanhalle muukalaisvihalle uuden kohteen.

Onko antisemitismi siis katoamassa? Tuskin. Se on nykypäivänkin yksi niistä kasvualustoista, jotka ruokkivat ”maahanmuuttokriittisiä” kannanottoja. Poliittisen tai taloudellisen tilanteen muuttuessa nämä voivat jälkeen kerran muuttua antisemitistiseksi, kuten toisinaan on tapahtunutkin: samat syytökset, joita esitettiin juutalaisia vastaan 1930-luvulla, on toistettu 2000-luvulla yksittäisissä lehdissä, kirjoissa ja internetissä.

Julkisuus on myös areena, jolla antisemitismiä voidaan vastustaa. On synnytettävä julkista keskustelua, joka muuttaa ”hiljaisen enemmistön” näkemyksiä ja kielenkäyttöä. Epäilen, että antisemitismi ei sittenkään katoa, mutta uskon, että pohtimalla kriittisesti sitä, mitä pidämme itsestään selvyytenä, voimme ainakin lievittää sen aiheuttamia ongelmia.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtori, joka opettaa Joensuussa uskontotiedettä ja ortodoksista kirkkohistoriaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized