Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2016

Huipputiedettä – Professori Jukka Korpela

Lääkäripäivillä esiintyi aateloitu englantilainen huippuprofessori, jonka huippututkimustulos kertoi, että koulutus ja siitä seuraava sosiaalinen asema vaikuttaa elinikään. Tästä tulikin uutislähetysten pääuutinen.

Oli pysähdyttävää älytä, että nyt ollaan tultu tieteessä jo tähän: klassinen tiede oikoi ja määritti itseään, mutta nyt markkinat ovat vallanneet tämänkin nurkan. Huippupuhunnasta on tullut määräävä kriteeri, ja se on alkanut luoda todellisuutta. Ei kuitenkaan ole yllättävää, että toimittajat menivät lankaan, vaan se, että tutkija itse ja tiedepäivien järjestäjät ryhtyivät hehkuttamaan tällaista ikivanhaa itsestäänselvyyttä mullistavana tutkimustuloksena.

Yliopistojen ja tieteen virittäminen talouden vetovoimaksi on erottanut tieteellisen tutkimuksen huipputiedepuhunnasta. Arkimaailmassa tämä ilmenee niin, että on erikseen ne tilanteet ja tulokset, jotka näkyvät mediassa ja erikseen varsinaiset merkittävät tiedefoorumit. Kummallinen tulos on se, että tieteellisen tuloksen julkaiseminen merkittävässä tiedelehdessä ei riitä, vaan tästä pitää laatia oma uutinen ja vasta tätä usein käsitellään tiedon julkaisemisena. Varsinkaan ihmistieteissä huippupuhunnan parrasvaloissa ja varsinaisilla tiedefoorumeilla eivät usein esiinny samat tutkijat, koska useinkaan tutkijoita ei kiinnosta julkisuus ja vähäinen rahantarve ei pakota markkinoimaan itseään.

Perusongelma kai on siinä, että tieteen uskotaan vievän taloutta eteenpäin, joten tiedettä kannattaa tukea. Kun kuitenkin halutaan tärkeäksi nähtäviä tuloksia, yhä suurempi osa rahoituksesta kanavoidaan tahoille, jotka rahoittavat tällaiseksi määriteltäviä hankkeita. Relevanssin määrittely on kuitenkin puhdas poliittinen mielipidekysymys, jonka rajat sanelee määrittelijänsä ymmärrys ja maailmankuva. Näin mukaan tuleekin tieteen ulkopuolinen elementti ja tämän myötä ihmisiä, joita ei enää kiinnosta tiede itseisarvoisesti.

Jotta rahoituksen jakaminen näyttäisi oikeudenmukaiselta, pitää sen tekeminen objektivisoida, ja on pakko laatia mittareita, jotka antavat oikean tuloksen. Huippupuhunta sopii tähän, koska on oikeudenmukaisen näköistä valita parhaat. Oikean tieteellisen parhaimmuuden määrääminen on kuitenkin sikäli vaikeaa, että parhaimman tuntee vain paras itse. Tämä johtuu taas siitä, että keksintö on sellainen asia, jota ei ole aiemmin keksitty.

Kun keskiöön on noussut poliittisesti määriteltävä relevanssi, paremmuusvalinnan suorittaa tätä varten opetusministeriön ja Suomen akatemian kokoamat lautakunnat. Vaikka päättäjiksi valikoituu toki viisaita ihmisiä ja vaikka mukana on ripaus puhtaan tieteen ajatuksesta, liikutaan edelleen vain lautakunnan jäsenten ymmärryksen puitteissa. Kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, eivät nämä ihmiset tietenkään ole enää itse tieteen huipulla, koska ovat joutuneet omistautumaan tiedehallinnolle.

Asioiden hygienisoimiseksi kutsutaan erityisiä asiantuntijoita arvioimaan rahoitushakemuksia ja korostetaan päätösten perustuvan vertaisarviointeihin. Kun näitä asiantuntijoitakaan ei voi kutsua määräänsä enempää, rajoittuvat he käytännössä englanninkielisiksi yleismiehiksi ja -naisiksi. He eivät tiedä muunkielisestä laajasta tutkimusperinteestä eivätkä yksittäisten alojen tutkimuksesta. Lisäksi joukossa ei luonnollisestikaan voi olla oikeita huippututkijoita, koska näiden aika menee heidän omissa tutkimuslaitoksissaan tutkimuksen tekoon.

Siten todellisessa huipussa on vain yksinäisiä tutkijoita, kun taas kaapin päälle nostetaan yleistajuisia latteuksia ja kulttuurikliseitä kirjoittavia henkilöitä. Tämä ei onneksi tapa oikeaa huipputiedettä ihmistieteissä, koska ihmistieteissä rahoitus ei viime kädessä ratkaise yhtään mitään. Ihmistieteiden ongelma on pikemminkin se, että julkisuudessa tahdotaan toistaa uuden tiedon sijaan vanhoja asioita. Vakavaa on meille kaikille se, jos ongelma on sama luonnontieteiden puolella, koska siellä voi rahan puutteessa käydä huonosti.

Ongelma on toki ikiaikainen ja siksi vain kannattaa tunnustaa se ja tajuta ”huippujulistuksen” rajallisuus. Kävin viikko sitten kuuntelemassa Helsingin renessanssimusiikkitapahtumassa hämäräperäisen ruhtinaan ja murhamiehen Carlo Gesualdon ja lähipiirinsä musiikkia. Mukana oli Michelangelo Rossin 1600-luvun alussa säveltämä toccata. Varmaankaan kukaan aikalainen ei sitä pitänyt minään, koska sävellys kuulosti pikemmin 1900-luvun musiikilta. Näitä Hieronymus Boscheja, ja Michelangelo Rosseja onkin tieteen ja taiteen historia täynnä!

Joka tapauksessa suomalaisessa tieteessä ilmiöllä on kaksi seurausta, jotka on yleisönkin hyvä tiedostaa. Koska tiede toisin kuin markkinatalous ei ole menossa koskaan mihinkään suunnitelmalliseen suuntaan, ei sitä oikeasti voi ohjata. Kun taas selvitystoimintaa ja tuotekehittelyä voi toki ohjata, ovat nyt huomaamatta nämä asiaa menneet sekaisin. Siksi pitääkin olla tarkka kun puhutaan yliopistojen ja tieteen rahoituksesta. Tiede pitää ottaa tieteenä, mutta suuri osa keskustelijoista puhuu omaan pussiinsa saadakseen tukea elinkeinolleen. Toiseksi aivan yleisen elämänkokemuksen perusteella tiedetään, että kaikkiin kellokaspiireihin valikoituu oma joukkonsa. Näin huipputieteen parrasvaloihin tulevat kulttuurikeskustelijat. Tieteentekijät päätyvät taas omaan kerhoonsa. Näin tuloksena ovat lääkäripäivien huipputiedetulokset, jotka näyttäisivät olevan lähinnä häpeäksi itselleen. Tiedeuutisia kuunnellessa ei pidä olla lapsenuskoinen vaan äärettömän kriittinen.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized