Venäjä hämmentää – Professori Jukka Korpela

YLE:n toimittaja taivasteli venäläisten vakoiluintoa Ruotsissa ja kysyi tiedustelupäällikkö Ohra-aholta, olisiko Suomikin ”linjalla”. Kenraalin mukaan he tiedottavat poliittiselle ja sotilaalliselle johdolle, mutta yleisön puoleen käännytään vain, kun koetaan tarpeelliseksi. Nyt ei ole tarvetta. Vastaus oli ammattimainen, mutta tietenkin lööppitoimittajat tarttuivat siihen palkkansa edestä ja väänsivät sen vahvistukseksi agenttien massavaellukselle.

Kesän aikana ilmestyi niin UPI:n Venäjä- kuin Ruotsin NATO-selvitykset. Tiedotusvälineet ovat olleet tohkeissaan ja poliitikot kauhuissaan. Kaikki lukivat niistä silmänsä kipeäksi, kuinka Venäjä hyökkää. Ainakin UPI toimi myös kilpaillun tutkimusrahoituksen periaatteiden mukaan: pitää saada aikaan lööppejä, jotta saa lisää rahaa. Ruotsalaistutkimuksen itsestäänselvyyksistä niitä loihdittiin muuten vain.

Iltapäivälehtien lööppien mukaan Suomen rajalle tuodaan ”superohjuksia” ja ”keskitetään valtavia joukkoja”. Suomi on raukkamaisesti hiljaa, kun NATO ja Ruotsi reagoivat urheasti. Tuskin Venäjä kuitenkaan hyökkää Pietarista ilmatorjuntaohjuksilla Helsinkiin tai Kuolasta sukellusveneillä Inariin. Ruotsin 150 miestä Gotlannissa ja NATO:n seitsemän hävittäjäkonetta Baltiassa ovat vähän verrattuna Suomen pysyvään valmiuteen.

Venäjän oma mediamaailma lapsiasiamiehineen saa tietenkin suomalaisen huolestumaan niin paljon, että lehti käy kaupaksi. Tässä maailmassa vakavan mediankin on pakko seurata genreä asia-argumentteja kaihtaen. YLE:n MOT:ssa 26.9. haastateltiin sivuraidediplomaatteja, virkaheittoja upseereja ja entisiä stalinistitutkijoita asiantuntijoina SNTL:n 1991 vallankaappauksesta ja Suomen mukamas sekoilusta sen tiimoilla. Mukaan oli harhautettu jopa suurlähettiläs Talvitie, joka on erittäin seriöösi hahmo ja siten säteilee auktoriteettiaan myös muille haastatelluille.

Seuraavana päivänä jatkettiin hollantilaisten BUK-ohjuskokeilla. Asiasta tehtiin Venäjä-ongelma vetoamalla Suomea täysin tuntemattoman De Telegraaf –lehden toimittajan spekulaatioihin. Tiistaina tästä jatkoi A-studion Susanna Päivärinta, joka jallitti eduskunnan UAV:n varapuheenjohtaja Pertti Salolaista niin, että tämä tuskin osasi ulos studiosta. Venäjä-sensitiivisyys oli muka syynä ohjuskokeisiin liittyneeseen ”mystiseen” vaikenemiseen pikemmin kuin KRP:n perinteiset tutkintatavat. Salolaisen ja toimittajan intressit yhtyivät: A-studio tarvitsi ”uutisen” ja Salolaisen piti purkaa harmiaan, kun häntä ei oteta tosissaan ulkopolitiikan tuntijana, vaikka hän haluaisi niin valtavasti olla sellainen.

Venäjä on toki oikeasti aiheuttanut hämminkiä Itämereltä Krimin ja Ukrainan kautta Syyriaan. Välillä ollaan Turkin vihollisia ja välillä ylimpiä ystäviä. Välillä Suomeen tulee Venäjältä keskiaasialaisia pakolaisia ja välillä taas sitten ei. Aikoinaan UM:n virkamieskurssilla opetettiin, että ulkopolitiikassa jatkuva arvaamattomuuskin toimii erinomaisesti linjana. Esimerkkinä oli Libyan Gaddafi. Tämä olikin aidosti arvaamaton, mutta onko Venäjä oikeasti arvaamaton, vai emmekö vai näe sen johdonmukaista toimintaa, koska se toimii toisin kuin toivoisimme?

Lööppien tarve on vienyt journalismin pois vakavasta asioiden pohdinnasta yleisön metsästykseen ja otsikkokikkailuun. UPI:n raportista käydyssä keskustelussa ilmeni toinen ikävä piirre: politiikan huomiotalous ja twitter-keskustelu vaatii oikomaan mutkia. Sisällön pohtiminen ei ole keskeistä, vaan väärät mielipiteet pitää tuomita selvästi ensimmäisessä lauseessa. Vaikuttaa vähän siltä, että on se ja sama, mitä Venäjä argumentoi, koska omat arviot maailmasta ovat niin voimakkaat, että ei pohdita omia eikä vastustajan perusteluita.

Oikeasti kannattaisi miettiä, miksi jotakin väitetään todeksi. Tämä kannattaa tehdä omista ja muiden argumenteista. Viime aikoina tutkitun tiedon arvo on noussut. Siksi kaikkia väitteitä yritetään pitää tieteellisinä tutkimustuloksina. Näinpä kannattaa olla tarkkana, että tutkimustulokset ovat oikeasti tieteellisiä eivätkä vain sen näköisiä.

”Vapaat” tutkimuslaitokset tuottavat tässä suuren ongelman. Tiede on tiedettä ja aatteellisten Think Tankien ajatukset ovat poliittisia mielipiteitä. On hassua ajatella, että akateeminen tutkimus olisi jotenkin sitoutunutta ja sen ulkopuolelle jäänyt ja jätetty jotenkin ”vapaata”. Asia on pikemmin päinvastoin. Jotenkin ihmiset ymmärtävät olla uskomatta uskonnollisten lahkojen jakamaa kreationistista maailmankuvaa tukevaa ”tiedettä”, mutta ”Chatham Housen” argumentit purevat tieteen kirkastamana totuutena, kun ne tukevat omaa totuutta.

Puhdasta tiedettäkin kannattaa arvioida tieteellisistä näkökulmista. Silloin sopii ihmetellä, mikä oikea merkitys on tutkimuksella, jonka tulokset rakentuvat parinkymmenen ihmisen haastatteluihin. Tällaisellakin näytetään perusteltavan Venäjä-totuuksia.

Kaikesta tästä sekasotkusta on vaikea ottaa selkoa, ja siksi käteen jää se, että Venäjä hämmentää aidosti. Siksi kannattaa välttää varmoja mielipiteitä nykyisestä Venäjästä, hämmästellä sitä, mutta samalla muistaa, että kaikki ei ole totta, mikä on toden näköistä… millään suunnalla. Välttämättä me emme ole oikeassa. Näinpä Venäjä muodostaa aidon tieteellisen ongelman: siitä ei tiedä oikeastaan yhtään mitään ja tutkimalla tietämättömyys vain lisääntyy.

Osaroinnin tilinpäätös – Metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde

Puupeltoammattilaiset juhlivat joitakin aikoja sitten Kittilän Levillä kuuluisien Osaran aukeiden metsittymistä. Aikaa on kulunut puuhan aloittamisesta lähes 60 vuotta. Aukkojen tekijät iloitsivat, että niistä ei tullutkaan uutta tundraa. Laajat avohakkuut pohjoisessa saivat Osaroinnin nimen, koska Nils Osara oli niitä aloiteltaessa metsähallituksen pääjohtaja. Suomen luonto on niin rikas ja ilmasto suotuisa, että uusi puusto tulee aina hakatun tilalle, vaikka ei mitään tehtäisi. Metsänrajaseudut ovat poikkeuksia.

Osaran aukeilla kasvoi alun perin monenlaista eri-ikäistä havupuuvaltaista sekametsää. Hakkaajilla olisi ollut valittavana myös toinen vaihtoehto: jatkaa perinteistä jatkuvan kasvatuksen yläharvennusta ilman kalliita uudistamistöitä. Jos niin olisi menetelty, hakkuutulot olisivat olleet saman suuruiset ja teollisuus ja sotakorvaukset olisivat saaneet saman määrän raaka-ainetta. Keskenkasvuinen puu olisi jatkanut kasvuaan eikä olisi maatunut maahan raivattuna. Uudistamis- ja hoitokulut laikutukseen, auraukseen, kylvöön, istutukseen, heinien polkemiseen, täyden­nys­viljelyyn, raivaukseen ja vesakkomyrkytykseen olisivat jääneet syntymättä.

Metsätalouden harjoittamisen pitäisi olla taloudellisesti kannattavaa varsinkin, kun metsät kasvavat aivan ilmaiseksi. Millainen mahtaa olla Osaran aukeiden tulos! Käytännön ja tutkimusten mukaan uudistamisessa oli suuria vaikeuksia. Viljelyt epäonnistuivat, mutta luonto kylvi koivua. Metsämies halusi vain mäntyä. Niinpä aukkoja muokattiin, viljeltiin ja raivattiin ainakin 2-3 kertaa. Ennätys oli kuusi kertaa. Jos koivun olisi annettu kasvaa, sen alle olisi syntynyt ilmaiseksi uudelleen luonnonkuusia.

Näiden alkuperäisten metsien hakkuutulot (nykyrahassa 2000–3000 €/ha) kuuluivat tietenkin aiemmin käytetyn harsinnan tuottoon. Vasta tämän hetken harvennustulot ja sitten myöhemmin päätehakkuutulot kuuluvat kuluineen ja korkoineen nykykäytännön taloustulokseen. Kun moneen kertaan tehtyjen uudistamistöiden kulut olivat nykykustannuksilla useita tuhansia euroja hehtaaria kohti, tarvittaisiin kolmen prosentin korolla tällä hetkellä hakkuutuloja yli 20 000 €/ha pelkkien kulujen peittämiseen. Päätehakkuuta joudutaan kuitenkin odottamaan ainakin 40 vuotta, jolloin vastaavasti kulujen peittämiseksi tarvittaisiin vähintään 60 000 €/ha hakkuutulot. Taloudelliseen toimintaan kuuluu kohtuullisen voiton saaminen. Osaran aukeiden taloustulos on pahoin pakkasella. Sellaisen taloustoiminnan harjoittaminen muistuttaa hölmöläisten talouden hoitoa.

Mikä olisi tulos, jos perinteisen tavan mukaan olisi jatkettu kypsien puiden poimintaa ja luovuttu raivauksista, muokkauksista ja istutuksista? Hakkuutulot olisivat olleet aloitusvaiheessa suurin piirtein yhtä suuret, mutta ilman uudistamis- ja hoitokuluja. Metsä olisi säilynyt metsänä. Hitaallakin kasvulla tällä hetkellä voitaisiin tehdä vähintään yhtä tuottava hakkuu ja edelleen metsä säilyisi metsänä. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua voitaisiin kypsiä tukkipuita poimia jälleen. Taloustulos olisi koko ajan plusmerkkinen. Osaran aukeita ei saa enää tekemättömiksi, mutta niistä olisi pitänyt ottaa sen verran opiksi, ettei sellaisia hullutuksia enää tehtäisi. Entinen meno kuitenkin edelleen jatkuu, tosin pienemmillä aukeilla.