Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2014

Henri Broms 24.8.1927–11.4.2014 In Memoriam

Kirjailija, semiootikko, Helsingin kauppakorkeakoulun kirjaston johtaja, dosentti Henri Broms kuoli 11.4.2014, 86 -vuotiaana rauhallisesti kotonaan.

Tunsin hänet paitsi yhteisistä hankkeistamme sekä hänen kirjoistaan niin myös ystävänä. Teimme 80- ja 90-luvuilla pienen ritarikuntamme kanssa muutamia hienoja karnevalistisen uteliaisuuden ja luovien ideoiden etsinnän sävyttämiä matkoja Sveitsiin. Eräs yhdistävä tekijä oli myös Kriittinen korkeakoulu, jonka piirissä Henri oli alkuaikoina toiminut usean vuoden ajan aktiivisesti. Kriittiselle hän palasi aina silloin tällöin myöhemminkin.

Henri oli loppumattoman luova henkilö, joka tuotti runoja, romaaneja ja tietokirjoja. Hän kirjoitti alinomaa. Intohimoa kirjalliseen tuottamiseen kuvaa eräs tapaus. Soitin hänelle kerran, jostakin asiasta puhuakseni ja tyypilliseen tapaansa hän vastasi: haloo. Sen jälkeen kuului iso rysähdys ja vasta hetken päästä hän pääsi takaisin luuriin kiinni. Yritin tietenkin saada selvää, mitä oli tapahtunut. Henri kertoi, että hänen konstruoimansa rakennelma näppäimistöineen oli sortunut. Hän oli kehitellyt systeemin, jonka avulla hän saattoi kirjoittaa sängyssään maaten!

Henri oli erittäin taitava kielimies. Hän oli persiankielen dosentti ja valtavan innostunut persiankielisen runouden kääntämisestä varsinkin Hafizista, mikä muodostaa tärkeän osan hänen tuotannossaan. Hän hallitsi laskujemme mukaan noin kymmentä kieltä niin, että hän pystyi niitä puhumaan. Lisäksi hän tunsi muitakin kieliä ja mm. käänsi unkarilaisen runoilijan Endre Adyn runon erääseen pieneen julkaisemaamme kirjaseen Huomisen heeros (Arator 2000).

Henrin mielikuvituksen luovuus yhteisissä keskusteluissamme ylitti upeasti kaiken tavanomaisuuden. Hänellä oli kyky yhdistää poikkeuksellisesti asioita, joita tavalliseen mielen maailmaan tottunut ei olisi osannut kytkeä yhteen. Henri oli luova runoilija, mutta samaan aikaan erilainen tiedemies johon yhdistyi vielä hyvä huumorintaju. Henrin mainiosta ja sukkelasta ilmiöiden hahmottamiskyvystä todistaa esimerkiksi Tarokkijohtaminen-teos (1991), jonka hän kirjoitti yhdessä Vesa Paavolan kanssa. Hän myös kirjoitti hyvän ystävänsä Raimo Antikaisen maailmankatsomuksesta, Jura-filosofiasta, taiteellisen näyn muodossa olevan artikkelin, joka kuvastaa yhtä paljon tekijäänsä kuin kohdettaan. Henrin hengenlaadun avaruus ja monipuolisuus oli hämmästyttävä. Se ulottui tiedemiehestä herkkään runouteen, mutta myös luoviin bisneskehittelyihin.

Henrillä oli useita yritysideoita, joista ilmeisesti kaikki eivät käytännössä kovin hyvin onnistuneet. Yksi firmoista luotiin Henrin idean pohjalta Reinin varrella Baselissa eräässä ravintolassa. Perustimme Oy Sophia Data Ltd yhtiön, joka tuotti erään ensimmäisistä humanistisista tietopankeista. Siihen aikaan CD-rom tekniikka oli edistyksellistä ja Henri teki suuren työn kerätessään levylle eri tuottajien tietopankkeja. Saimme sitä myös jonkin verran myytyä kirjastoille. Henri oli ollut luontevasti kirjastouransa liittyen tietopankkien kehittelijä ja hän oli mukana mm. Saudi-Arabian kansallisen tiede- ja teknologiakeskuksen projektissa Riadissa. Tätä projektia ja saudikulttuurin outoja piirteitä hän kuvaa teoksessaan Saudishamppanjaa (2003).

Henrin uteliaisuus ja samalla herkkyys uusille asioille kävi ilmi useasti. Eräänä päivänä 90-luvun alkupuolella hän saapui Kriittisen korkeakoulun toimistoon Kasarmintorilla täynnä intoa ja ilmoitti, että nyt on täysikuu. Se oli merkki sopivasta hetkestä shamanistiselle istunnolle, joka pidettiin Aino Ackten huvilalla. Sovittiin tarkempi ajankohta ja lähdettiin autolla Itä-Helsinkiin. Mukaan otettiin myös Henrin vanha tuttava, kuuluisa unkarilainen shamanismin tutkija Mihaly Hoppal. Meidät hyväksyttiin istuntoon mukaan ja istuimme ringissä kynttilöiden ympärillä ja tilaisuutta vetävä nainen alkoi kutsua tulenhenkiä hyörimällä rinkimme ympärillä. Se sai aikaan oudon tuulta muistuttavan vinkunan ympärillemme ja tunnelma oli varsin outo. Silmien piti jostain syystä olla kiinni ja sikäli kuin sitä silmänurkistani saatoin vilkuilla, oli rinkiin kokoontunut henkisesti risainen vakioporukka varsin tosissaan. Sitten Henri laitettiin lyömään shamanistista rumpua ja kulkemaan ympäri rinkiä. Henrin ote muinaisuuden tietovälineeseen oli kuitenkin ehkä liian hento ja jazzmainen (sitäkin Henri harrasti) ja sitten iskemään päästettiin Hoppal, jonka otteessa oli enemmän maagista voimaa. Siinä henget alkoivat liikkua. Hyvin kuvaavaa Henrille oli, että hän kirjoitti istunnosta heti pienen kolumnin tapahtuman jälkeen ja se julkaistiin Tietoviikko-lehdessä.

Henrin tuotanto on laaja ja monipuolinen. Teimme yhteistyötä muutamien teosten osalta. Ensimmäinen teos, jonka hän julkaisi Aratorin kautta käsitteli semiotiikkaa: Semiotics of culture : proceedings of the 25th Symposium of the Tartu-Moscow School of Semiotics, Imatra, Finland. Hän julkaisi Aratorin kautta myös romaanin Paikan henki (1993), joka on kulttuuritietoudella ladattu rakkaustarina höystettynä kankealla tiedemiesmäisellä selittävällä dialogilla. Hänen lukeneisuutensa ja sivistyksensä käy ilmi teoksen jokaiselta sivulta, jossa hän valloittavalla tavalla yhdistää semioottisen ja filosofisen otteensa arkipäivän ilmiöihin. Teoksen Freddy (Henrin toinen nimi oli Juhana Fredrik) lienee Henrin alter ego, virkamies, jolla oli salainen pahe: hän tuotti jatkuvasti kaunokirjallista tekstiä.

Hän teki Aratorille myös yhdessä ystävänsä professori Pentti Malaskan kanssa romaanin Nosferatun maa, joka käsittelee Bosnian kulttuuria ja jonka juoni perustuu suufilais-mystisten käsikirjoitusten etsintään. Myös tässä teoksessa Henri löytää inspiraatiota kulttuurin ilmiöistä. Hän osasi semiootikkona kiinnittää huomiota vakiintuneiden ja sovinnaisten piirteiden ohi kulttuurien erikoisuuksiin ja antoi niille myös uusia merkityksiä. Mieleen on jäänyt hänen viehtymyksensä esimerkiksi rebetika-musiikkiin ja Weaverin ja Shannonin kommunikaatiokaavan parannettuun versioon: siinä viestiin liittyi entusiasmi ja viesti palasi lähettäjälle, minälle, ”kohotettuna” – näin hän halusi palauttaa tiedon rinnalle elämän ja siihen kuuluvan paatoksen. Vaikka Henri oli realisti ja myös käytännön ihminen, hän oli henkisesti utelias, kiinnostunut kaikesta. Hän oli mieltynyt mytologioihin ja myytteihin, joita hän nimitti teoksessaan Alkukuviksi (1985). Hän osasi nähdä miten arkipäivämme toisti myyttisiä rakenteita ja toi esiin mytologioiden merkityksen tekemisissämme. Myös Sveitsin matkoillamme elimme ja pohdimme myyttistä tarinaa Graalin etsinnästä.

Henristä jäi mieleen ilotteleva mielikuvituksen lento ja suuri lukeneisuus, jonka hän yhdisti poikkeuksellisen luovasti arkipäivän ilmiöihin kuten Tarokkikortit johtamiseen. Hän oli niin tuottelias ja lennokas kirjoittaja, että voi jopa olettaa hänen julkaisseen teoksia kätkeytyen pseudonyymin taakse. Teoksessaan Saudisamppanjaa hän kuvasi arabikulttuuria varsin suorasukaisesti. Saattoi kuitenkin olla niin, että häneen itseensäkin oli tarttunut ripaus itämaista rentoutta ja suurpiirteisyyttä.

KT Esko Paakkola

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Heimot, kansat ja kielet – Professori Jukka Korpela

Venäläinen, edesmennyt kulttihistorioitsija Lev Gumilev esitti vision maailmanhistorian kolmesta vakiosta, jotka pysyvät vaikka maailma on muuten jatkuvaa muutosta (vechnaja perestrojka). Ne ovat paikka, aika ja kansa. Gumileville kansa on tärkeä, koska se on ihmisten kollektiivi, jolla on yhteinen tehtävä ja päämäärä.
Zeinad Badawi haastatteli BBC:n Hardtalkissa muusikko Emmanuel Jalia, joka on entinen sudanilainen lapsisotilas. Kaikki meni hyvin, kunnes Badawi alkoi kutsua sotaa heimosodaksi ja Jalil kielsi tämän. Badawin päähän ei mahtunut se, että koko afrikkalainen heimorakenne on brittiläisen siirtomaavallan luomus.
Länsimainen yhteiskunta on yksilöiden moniarvoinen yhteiskunta, jossa yksilön absoluuttiset vapausarvot menevät ohi perheen ja yhteisön. Tätä Vladimir Putin tarkoitti, kun hän syytti länsimaita rappiosta. Kollektiiviselle venäläisyydelle kansan kohtalo on tärkeä ja siksi slaavikansojen yhteinen asia on ylihistoriallinen argumentti myös politiikassa.
Brittinäkemys on pikemminkin päinvastainen. Kukaan ei koskaan ole luonut brittiläistä heimokarttaa. Brittiläinen sivistys on individualismia, jossa jokaisella on omat sääntönsä jopa oikeinkirjoitusta myöten. Siitä poikkeavat barbaarit, joita on käsiteltävä primitiivisenä ryhmänä. Siihen sopii heimokategorisointi niin voimakkaasti, että siitä ei päästetä irti.
Kansakuntakultti johtaa pohtimaan Itä-Euroopan nykyistä kriisiäkin kummallisista näkökulmista. Yhdysvaltalaiset korostavat, että Ukrainan kansalla on oikeus päättää demokraattisesti omista asioistaan. Vain Ukrainassa koskaan käymätön amerikkalainen saattaa sanoa näin, koska ei ole olemassa mitään Ukrainan kansaa. On olemassa Ukraina-nimisen valtion valtioalueella asuvat ihmiset, mikä on ihan eri asia kuin Ukrainan kansa.
Toisaalta kollektiivinen venäläisyys ei kykene ajattelemaan maailmaa ilman laumaa ja laumojen laumaa eli kansaa. Siksi kansa on Gumilevin vakio. Tämä johtaa massapsykoosiin. Uskotaan siihen, että me olemme Jumalan valittuja ja meidän vastustajat ovat hyvän ja totuuden vihollisia. Meikäläisiä syrjivät ovat epäihmisiä, jotka pitää tuhota. Kansallisuusaate on ihmiskunnan verisimpiä oppeja. Se on kaiken fasismin polttoaine.
Usko ja oppi kansasta ovat venäläisille ja ukrainalaisille identiteetin ydin. Historiallisesti kyse on tietenkin keksitystä opista. Kirjakieli – olipa se suomi, norja tai karjala – on aina keksitty asia. Se on arkipuheesta tehty standardi. Kielen erot syntyvät, kun samasta puheesta standardisoidaan eri kieliä. Näin suomi eroaa karjalasta, norja ruotsista ja ukraina venäjästä. Kun ero siunataan osaksi kansallista historiaa ja kehitetään sen tueksi oppi kansakunnasta ja sen historiallisesta tehtävästä, tulee ajatus kansasta tappavaksi aseeksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Pääsiäinen tuntuu – Dos. YTT Kari E. Turunen

Oletko koskaan tuntenut pääsiäisen? Pääsiäinen nimittäin tuntuu. Luonnon herätessä auringossa ja valossa, kosteuden lisääntyessä ja sulavan lumen höyryjen noustessa maasta, ilmassa on jo kesän aavistus. Talven tuulet ja tuiskut iskevät vielä vastaan, ja kesän lämpöä täytyy vielä odottaa. Tuoksuja liikkuu ilmassa, ja kesän odotus leviää kaikkialle. Vehreyden ja vihreyden voitto on varma. Tiedämme sen kokemuksesta, mutta välillä epäilemme, tuleeko kesä sittenkään.
Pääsiäinen nousee esiin myös tunnoissamme. Jos et tunne sitä, silloin tunteiden kadotettu todellisuus täytyy taistella uudelleen esiin, osaksi elämää. Tunteissa on tietoa, totuutta ja voimaa. Tunteet muuttuvat ihmissielussa kuviksi, mielikuviksi ja usein vakiintuneiksi myyteiksi, jotka toistuvat vuodesta toiseen. Ne ovat osa perittyä kulttuuriamme.
Pääsiäiseen liittyy paljon satuja. Niissä hyvä ja paha taistelevat, talvi ja kesä mittelevät voimiaan. Kun niitä luetaan lapsille, niissä siirtyy ihmiskunnan henkistä perintöä sukupolvelta toiselle, vai pitäisikö sanoa tunteellista perintöä kokijalta uudelle kokijalle. Saduissa esiintyy paljon tuttuja ja nimettäviä tunteita kuten vihaa, kateutta, pelkoa ja häpeää.
Nimettäviä tunteita on paljon ja ne ovat inhimillisessä todellisuudessa kovia tosiasioita. Sivistynyt osaa luetella nämä tunteet samoin kuin suomen kielen sijamuodot tai Abrahamin poikien nimet. Tuntemalla tunteet osaa liikkua paremmin tunteiden mastossa tai joskus niiden viidakossa.
Mutta tunnesivistys on kovin heikkoa vieläkin. Ehkä opeissa on ollut jotain vikaa. On ollut väärä näkemys, jolloin huomio on kiinnittynyt vain elämän ulkoisiin tosiasioihin. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten, kun puhuin tunteista akateemiselle yleisölle, osa kuulijoista häpesi (kova tosiasia) puolestani. He kokivat ehkä empaattista myötähäpeää (kova tosiasia) puolestani ja koettivat pelastaa minut sen nolon (kova tosiasia) erehdyksen vallasta, johon akateeminen sivistymättömyyteni (kevyt tosiasia) oli minut johdattanut.
Osa kuulijoista oli avoimen vihamielisiä (kova tosiasia) sen vuoksi, että he olivat joutuneet kuuntelemaan näin ala-arvoista puhetta akateemisessa, arvokkaassa ja tieteellisessä tilaisuudessa. Joskus joku lähti pois elehtien ja demonstroiden kyllästymistä ja epätoivoa: taasko tätä.
Kerran eräs paikalla oleva rehtori huomaavaisesti korjasi tilanteen ja sanoi, että heille opetettiin yliopistossa ennen vanhaan, että tunteet vain häiritsevät ja niistä täytyy päästä eroon. Hän näytti hyvin armahtavaiselta minua, vakavasti erehtynyttä nuorta miestä kohtaan. Ehkä olin hänen mielestään vielä pelastettavissa, kun minulle vain puhui rauhallisesti järkeä päähän. Ilmeisesti olin mielenterveystapaus, ”kun psykiatritkin pitivät tunteita aivojen konkurssina.” Ja konkurssia piti välttää. Tietoisuus on pelkkää ”hermosolujen pintavaahtoa”.
Mutta nyt on toisin. Akateeminen väestö osaa nimetä suuren joukon tunteita, ehkä hiukan punastellen, mutta kuitenkin. He ovat siis tunnesivistyneitä. Syvällinen tunnesivistys vaatii lisäksi näiden nimettävien tunteiden dynamiikan tuntemista, ja se vaatii jo pitkäjänteistä koulutusta, ja se ei ole vain muistamista vaan usein melko vaativaa läpielämistä. Tunnetieto on erilaista kuin matematiikka tai historiallinen informaatio. Tiedon lajeja on monia.
Tunnesivistykseen kuuluu lisäksi tiettyjä arvoja, kuten esimerkiksi hienotunteisuus (hyve tai ihanne). Ei saa murskata toista omahyväisellä itseviisaudella ja tunnedynamiikan puutteellisella tuntemisella. Tunteissa ei kukaan ole riittävän viisas. Ylimielisyys (pahe) johtaa tunneselkkauksiin. Siksi nöyryys on tärkeä metodi tunteissa viisastumiseen.
Sadut eivät kerro vain tunteista, vaan pikemminkin arvoista, erityisesti niistä arvoista, joita olen kutsunut ihanteiksi. Sadut ovat usein ihanteiden kuvia. Tyttäreni halusi aina kuulla uudestaan ja uudestaan Grimmin sadun Uskollinen Johannes. Kuulin, kuinka hän pidätti hengitystään ja välillä huokasi, sillä hänestä tuntui niin hyvältä ja jännittävältä, kun Johannes oli kuninkaalle uskollinen loppuun asti. Ihanteet ovat satujen pääaines ja varsinainen kasvattaja, erityisesti tunnekasvattaja.
Tarinoiden avulla ihmiskunta yrittää siirtää ihanteilla ladattuja tunteita yksilöltä toiselle. Ihmisen arvot elävät tunnoissa. Ihanteet on kudottu tunteiden vaippaan. Väkevien tunteiden välityksellä ihanteet ja hyveet tulevat osaksi ihmisen elämää. Näin ihmiskunnan henkinen perintö siirtyy saduissa, etenkin viattomille lapsille.
Mutta saduissa esiintyvät tunteet eivät ole aina nimettäviä tunteita, jotka kaikki osaavat luetella. Jotkut seikat vain tuntuvat. Tämä koskee esimerkiksi taidetta ja uskonnollisia seremonioita. Nimeämättömiä tunteita kutsutaan yleensä elämyksiksi. Elämykset ovat tunneainesta, ikään kuin alustavaa tietoa.
Jotkin elämykset tuntuvat tutuilta. Olen tuntenut näitä tunteita ennenkin, vaikka en pysty niitä nimeämään. Joitakin kokemuksia saattaa olla ylipäätään vaikea kuvata sanoin. Niin myös pääsiäinen tuntuu joltakin. Tuoksujen, värien ja valon lisäksi kevät tuntuu sanattomasti sisimmässämme. Keväällä kuollut ruoho näkyy vielä vaalean vihreän lomasta. Elämä nousee kuoleman keskeltä.
Pääsiäisellä on vahva uskonnollinen sisältö, joka luo siihen sanatonta salaisuutta. Pääsiäinen ei ole vain elämän heräämisen pakanallista juhlaa, vaan se muistuttaa kuoleman kovasta tosiasiasta. Siinä on elämän heräämisen rinnalla myös kuoleman läheisyyden tuntu. Tämä ristiriita luo keväiseen juhlaan salaisuuden, joka antaa meille informaatiota kätketystä mysteeristä, joka elää elämyksissämme ja jonka tunnistamme tunnoissamme.
Pääsiäisen tuntee siinä ristiriidassa, joka elää heräämisen ja kuoleman välillä. Mutta juuri keväällä elämä voittaa. Elämme ylösnousemuksen aikaa. Siinä elää viisauden kirkkaus. Mutta missä on ylösnousemus? Pääsiäisenä, kuoleman ja elämän juhlana, me tunnistamme ylösnousemuksen. Sekin elää tunnoissamme, vaikka se olisi sanaton, kuvaamaton tosiasia. Se on hiljaista tietoa, voittava tosiasia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized