Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2017

Ajaton kulttuuri – Professori Jukka Korpela

Pietarin kansalliskirjastossa on hauska työskennellä, koska siellä havisevat historian lehdet, kulttuuri tunkee esiin kaikkialta ja tiede tuoksuu: huomaa oman pienuutensa. Kirjaston traditiot ulottuvat 1700-luvulle, mikä näkyy seinissä, hyllyissä ja virkailijoiden naamoissa. Myös suuri Lenin työskenteli täällä, minkä vuoksi yksi lukusaleista on nimetty hänen kunniakseen ja sinne on sijoitettu valtava graniittinen Leninin rintakuva, joka edustaa virallista tyyliä.

Vaikka ollaankin siirrytty elektroniseen aineistoon, on paljon vanhaa tietoa ja käytäntöä jäljellä. Ja paljon vanhoja kirjoja. Täällä varmaan poltettaisiin roviolla Oulun yliopiston rehtori, joka arvioi kirjaston hukkatilaksi, koska kaikki kirjat voidaan kuulemma laittaa elektroniseen pilveen.

Kirjastomummut ovat yleensä alansa asiantuntijoita, jotka osaavat valtavat kokoelmat ulkoa. Ensimmäisen järkytyksen koin 90-luvulla, kun tarvitsemani teos sijaitsi eräässä kymmenistä erikoiskokoelmista. Ison salin perällä istui mummo, jolle kerroin, mitä tarvitsen. Ilmekään värähtämättä ja päätään kääntämättä hän sanoi, millä hyllyllä ja kuinka mones kirja.

Lyhenneviidakko on kokonainen kielijärjestelmä ja siksi tilauksen tekeminen vaatii konsultoimaan päivystäjää, joita on joka salissa. Tällä on jumalaton määrä apukirjallisuutta, mutta yleensä signumit tulevat päästä ulkoa. Taannoin kysyin itämaisen kirjallisuuden osastolla erästä teosta. Miespuolinen päivystäjä vastasi hyvällä suomella. Kysyin, onko hän inkeriläinen. Sanoi olevansa udmurtti ja koulutukseltaan persiankielen tohtori. Suomea oli opiskellut harrastuksena. Toisessa salissa jätin hakemuksen yhteen 1700-luvun kiovalaiseen kirjaan. Kirjastotäti sanoi, että kirjan otsikko on minulla väärin. Kuulemma tieteilijät viittaavat, kuten teen, mutta oikeasti se on painettu toisin. Hän siis tunsi rariteetitkin tutkijaa paremmin.

Toinen puoli ovat sitten säännöt. Toissa vuonna yritin viedä mukanani saksalais-turkkilaisen sanakirjan, koska kävin läpi erästä tataariasiakirjaa. Porttivahti kysyi, olinko saksalainen. Sanoin olevani suomalainen, jolloin hän sanoi, että en voi viedä sanakirjaa mukanani, koska vain kansalliset sanakirjat on sallittuja. Kerroin, että tuskin on olemassa suomalais-turkkilaista sanakirjaa. Hän sanoi ymmärtävänsä ongelman, mutta silti sääntöjä ei voi rikkoa. Kehotti kääntymään pääpäivystäjän puoleen.

Meninkin kirjaston yläkerrokseen, jossa pääpäivystäjän mahtava toimisto sijaitsi. Esitin hänelle dekaanin allekirjoittaman ja Itä-Suomen yliopiston leimalla vahvistetun paperin, jossa vakuutettiin, että olen vakava tutkija, jota pitää auttaa. (Opin jo neuvostoaikana, että leimallisia dokumentteja kannattaa pitää mukana. Tarpeellisten laatimiseksi on hyvä olla myös leimasin laukussa). Pääpäivystäjä kuunteli huoleni, ja totesi voivansa tehdä poikkeuksen viikon ajaksi. Saisin noutaa asiaa koskevan päätöksen tunnin kuluttua hänen sihteeriltään. Sain leimatun asiakirjan ja sen turvin työskentelin menestyksellä.

Kirjastoon ei pääse ilman kirjastokorttia, joka tarkastetaan heti ovella. Kirjastokorttia ei jaeta ihan kenelle vain. Perusedellytys on akateeminen loppututkinto. Pitää olla myös oikeus oleskeluun Pietarissa. Tätä ei ole edes kaikilla venäläisillä. Minulla se on viisumin voimassaoloaika eli nyt kolme vuotta. Lisäksi pitää esittää jonkin vakavan instituution suosituskirje, ja suosituskirjeessä pitää olla asianomaisen instituution leima.

Kun on näyttänyt kirjastokortin, saa käteensä listan, johon merkitään kirjastokortin numero, sukunimi sekä etunimen ja isännimen etukirjaimet. Jokaisesta liikkeestä kirjastossa saa listaan merkinnän ja leiman: tilauksesta, kirjan vastaanottamisesta ja sen palauttamisesta. Kun lähtee kirjastosta pois, pitää esittää toiselle miliisille kirjastokortti ja palauttaa lista. Jos listasta puuttuvat palautusleimat, ei pääse ulos. Jos on käynyt katsomassa vain kirjastoluetteloita, ei listaan saa automaattisesti leimaa. Se pitää pyytää luettelosalin päivystäjältä. Ensimmäisellä kerralla en älynnyt, jolloin minut palautettiin hakemaan leima. Jos listan hukkaa, saa kuukauden porttikiellon kirjastoon. Kysyin joskus taannoin lauantai-iltana poistuessani miliisiltä, mitä he tekevät näillä listoilla. Mies sanoi hämmentyneenä, että ei hän vain tiedä, mutta on saanut esimieheltään käskyn kerätä ne. Esimies voisi ehkä tietää…

Kirjastossa on myös muita sääntöjä. Kaikkialla lukee: ”tieteiden tohtoreita palvellaan jonotusjärjestyksen ohi”, koska Venäjä on hierarkkinen yhteiskunta. Leimat ovat kuitenkin täällä kuten koko venäläisessä yhteiskunnassa asian ydin. Tarvitsin erästä aikakauslehteä toissa viikolla. Venäläisen kirjallisuuden fondin päivystäjä sanoi, että he antavat minulle sen heti, kun täytän lomakkeen. Täytettyäni hän totesi, että valitettavasti minun pitää hakea tähän leima venäläisen aikakauskirjallisuuden osastolta, koska kirjaa hallinnoidaan sen kautta. Kun saan leiman, niin hän antaa heti kirjan. Osastolle piti kävellä kolme kerrosta ja ehkä sata metriä. Ilmeenkään värähtämättä täti katsoi lomaketta, löi leiman ja sillä hyvä. Palasin ja sain kirjan, kun fondin päivystäjä oli ensin itse leimannut tilauslomakkeen ja kirjastolistani.

Kaikki virkailijat ovat aina vakavailmeisiä toimissaan, jotka meistä saattavat vaikuttaa turhuudelta. Länsimaiset ihmiset pitävät ilmeettömyyttä epäkohteliaana, mutta venäläinen osoittaa hymyttömyydellä kunnioitusta, vakaavaa suhtautumista asiakkaaseen ja omaan työhönsä. Hymyily tarkoittaisi halveksimista ja kunnioituksen puutetta. Minäkin olen vanhempi professori, joten venäläisessä yhteiskunnassa minun pyyntöni ovat aina tärkeitä ja vakavia eikä niissä ole koskaan mitään naurettavaa.

Näin elämä on venäläisessä kirjastossa kulkenut 1800-luvulla, näin se kulkee tänään ja huomenna. Sitä eivät heiluta Trumpit, vallankumoukset eivätkä ilmastonmuutokset… Näin muuten toimii pitkälti koko venäläinen yhteiskunta, ja sitä on joskus länsimaisen vaikea ymmärtää: määräyksiä ja sääntöjä ei pahemmin pohdita, koska ne ovat asioita, joita vain kenties päälliköt ymmärtävät eli vanhan kansanviisauden mukaan ”ne, jotka juovat teensä sokerin kanssa ja lukevat sanomalehtiä”.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Tieteellinen tieto – Dosentti, YTT Kari E. Turunen

Kullakin tieteellä on omat peruskäsitteensä ja perushavaintonsa. Tätä tieteen ydintä voi kutsua kyseisen tieteen fenomenologiaksi. Kehittääkseen tiedettä tutkijat pyrkivät saavuttamaan uusia havaintoja sekä luomaan niihin perustuvia uusia käsitteitä. Tieteen paradigman täytyy muuttua, kun tutkija törmää uusiin havaintoihin tai keksii uusia käsitteitä, jotka kuvastavat hänen mielestään aiempaa paremmin tiedonalan rakennetta. Seuraavassa kuvaan joitakin tieteitä, niiden fenomenologista ydintä.

Formaaliset tieteet

Tieteen huippuna voi pitää geometrian aksiomatiikkaa. Nuorena matematiikan opiskelijana kuuntelin innostuneesti geometrian luentoja. Ymmärsin, että geometria on tärkeä tieteen malli, jossa käsitteet on viety intuitiiviseen selkeyteen asti. Jokaisen tiedeopiskelijan täytyisi omaksua jossain määrin geometrian aksiomatiikkaa. Sen avulla hän saa kokemuksen siitä, mitä tiede on. Ajattelun ponnistus ja päättely, jota yksilö joutuu harjoittamaan, kehittää hänen ajatteluaan. Samoin fenomenologinen mielikuvitus rakentaa täsmällistä ajattelua.

Aluksi geometriassa esitellään ne oliot, joilla se toimii. Tasogeometrian tärkeimpiä olioita ovat esimerkiksi piste, suora, ympyrä ja taso. Geometrian harrastajan täytyy oppia, kuinka nämä käsitteet toimivat. Ne ovat täydellisiä abstraktioita, jotka voi ymmärtää vain intuitiivisesti. Geometriassa on perusolioiden ohella myös perusoperaatioita; esimerkiksi piste voi olla joko suoralla tai suoran ulkopuolella. Jos sinulla on kaksi pistettä, ne määrittelevät suoran. Geometria siis koostuu harvalukuisesta joukosta perusolioita ja perusväitteitä. Tieteen perustaksi hyväksytään tietyt käsitteet ja niiden väliset peruslauseet. Kaikki lukuisat geometrian lauseet johdetaan muutamista perusväitteistä.

Aleksandriassa noin 300 eaa. Eukleides-niminen kreikkalainen kehitti geometrian aksiomaattisen järjestelmän. Jo tuolloin ongelmaksi muodostui se, voiko suoran ulkopuolella olevan pisteen kautta asettaa kulkemaan vain yksi alkuperäisen suoran kanssa samansuuntainen suora. Matemaatikot olisivat halunneet johtaa tämän ns. paralleeli-aksiooman geometrian muista peruslauseista eli premisseistä. Siinä ei onnistuttu, joten varsinkin 1800-luvulla syntyi epäeuklidisia geometrisia järjestelmiä, joissa paralleeli-suorien lukumääräksi saatettiin asettaa jokin mielivaltainen kokonaisluku.

Geometrisia olioita voi toki havainnollistaa vaikkapa piirtämällä paperille pisteitä, suoria ja ympyröitä. Näin syntyvät karkeat kuvalliset vastineet. Piirrokset tuntuvat jotenkin ilmaisevan ajatuksen yhteyden havaintoon. Havainto ei määrittele kuitenkaan käsitteen merkitystä, koska geometrian käsitteet syntyvät intuitiivisesti ja nimenomaan yhteydestä toisiin geometrisiin käsitteisiin. Käsitteen ”substanssi” on se, että se on syntynyt yksilön mielikuvituksessa, mutta opiskelijan on abstrahoitava myös mielessään käsitteen käsite.

Monet luonnontieteet jäljittelevät aksiomaattista geometriaa. Ajatellaanpa vaikka klassista mekaniikkaa. Siinä kuitenkin täytyy ottaa jo mukaan käsitteitä, jotka ovat enemmän kuin vain geometriaa. Se kuvaa partikkeleiden liikettä, olipa kyse pienistä hiukkasista tai taivaankappaleista. Se matkii aksiomaattista geometriaa, vaikka klassiseen mekaniikan matematiikkaan tulee mukaan sellaisia lisäkäsitteitä kuten voima, vauhti, nopeus ja kiihtyvyys. Mekaniikka luodaan puhtaan matematiikan ja ”vähemmän puhtaan aineen” perustalle. Monet hyvin menestyneet luonnontieteet ovat rakentuneet soveltavan matematiikan ja asianomaisen tieteen kohdealueen substantiaaliselle pohjalle. Meillä on lukuisia matematiikkaa soveltavia formaalisia tieteitä, jotka ovat edistyneet tehokkaasti. Sitä, että tiede voidaan rakentaa formaaliseksi, on pidetty tieteen todellisena ihanteena.

Ei-formaaliset tieteet

Moniin ei-formaalisiin tieteisiin kohdistuu epäilyä, ovatko ne tieteitä ollenkaan? Pystyvätkö ne ponnistamaan käsitteen muodostuksessa suhteellisen vakioisiin käsitteisiin? Usein näissäkin tieteissä tieteellisenä pidetään vain sitä osaa, joka on ilmaistavissa matemaattisesti, vaikka matematiikan sovellus on hyvin rajoittunutta. Tällöin käytetään monesti tilastotiedettä, jonka perustana on olioiden määrä, laatu tai niiden luokittelu.

Tieteen tutkijan on tärkeätä tiedostaa, että ihmisen mieli luo tiedon, käsitteet ja käsitykset. Oivalsin, että ajattelu oli kiinteässä yhteydessä tietoon ja tietämiseen. Siksi aloitin tutkimalla ajattelua, koska se luo keskeisesti tietämisen. Myös geometria ja funktionaaliset tieteet ovat ihmismielen ja ajattelun luomuksia. Huomasin kaksi asiaa yhtä aikaa. Tieto ja tietäminen ovat ihmisen kokemusta, jopa myös tunteiden tiedostaminen, joka oli unohtunut monelta ihmistieteilijältä. Niinpä tunteiden tutkiminen ei ollut tehnyt valtavaa harppausta, jonka monet funktionaaliset tieteet ovat jo tehneet.

Oivalsin häpeän tunteen keskeisyyden ihmisen tunneavaruudessa 1980-luvun alussa. Ihmisen ei ole helppo tiedostaa häpeää tai sen lukuisia eri laatuja. Kun yksilö ponnistaa tiedostaakseen häpeän käsitteen, hän oppii tunnistamaan tämän ilmiön. Ihminen voi kehittää häpeän kokemusta, kun hän kohtaa yhä rohkeammin tämän tunteen eri laadut. Nuorena yksilö ei tavallisesti uskalla avautua häpeälle ja tieto häpeästä pysyy suljettuna ja kapeana. Hän ei esimerkiksi huomaa valtajärjestelmiä, jotka pitävät häpeän avulla häntä vallassaan.

Käytän tässä esimerkkinä vain häpeää, vaikka tunteita vivahteineen on paljon ja ne ovat keskeinen osa ihmisen kokemusta. Havaitsin, että häpeän tunne syntyi minussa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, joita oli todellisuudessa rajattoman paljon. Kiusaantuneena ja tuskaisena huomasin, että häpesin voimakkaasti monissa tilanteissa; se oli usein luennoilla vaikeasti voitettava tunne. Mutta myös kuulijat häpesivät ja joskus häpesin kuulijana. Häpeän tunteesta voi intuitiivisesti oivaltaa, että se kuuluu jokaisen ihmisen rakenteeseen. Se on sisäinen liikahdus, joka pakottaa ihmisen usein tiettyyn ulkoiseen liikkeeseen. Emme voi sitä aina kätkeä, vaikka haluaisimme piilottaa sen itseltämme tai muilta yksilöiltä. Se on kipeä tunne, joten emme haluaisi sitä aina kohdata, emmekä niin muodoin tunnistaa, tiedostaa ja tunnustaa.

Häpeän käsite laajenee ja syventyy ihmisen mielessä jatkuvasti hänen huomatessaan, kuinka moni-ilmeisesti tuo tunne toimii osana kokemusta. Tunne on kokemuslaatu ja myös yllyke. Yksilö tavallaan kamppailee itsensä kanssa liittyessään tunteiden välityksellä ympäristöönsä. Ihmisen ponnistelu tunneavaruutensa jäsentämiseksi johtaa hänet löytämään laajan joukon tunteita, yllykkeitä ja monia ihmisen sisäisen olemuksen rakenteita. Tärkeä on huomata, että tunnekokemukset muodostavat oman avaruutensa, jota varten tulee luoda oma tiede.

Häpeä on yhteydessä lukemattomiin muihin tunteisiin. Voin tutkia sitä koko elämäni ajan ja aina löydän jotain uutta. Oman kokemuksen ja tunteiden tunnistaminen on monesti tuskallista. En sukella tässä tämän enempää tunteisiin ja niiden synnyttämiin loputtomiin vivahteisiin. Totean vain lyhyesti, että tunteista voi rakentaa perusteltuja ja vakaita kokonaisuuksia, jotka muistuttavat funktionaalisia käsitejärjestelmiä. Huolellinen tarkkailu nostaa esiin tunteen fenomenologisen ytimen. Kutsun tätä hahmolliseksi käsitteenmuodostukseksi[1]. Se on erilaista käsitteenmuodostusta, kuin formaalisissa tieteissä.

[1] Tieto-opillisia näkemyksiäni olen esittänyt laajemmin teoksissani: Minusta näyttää – johdatus reflektiiviseen filosofiaan 1998 ja Tieto ja tiede 1995 Atena Kustannus Oy.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized