Douppaus puhuttaa – Professori (emer.) Erkki Lähde

Sotshin talvikisojen (2014) kesäsäät, lämpöä yhtäkkiä reilusti yli 10 astetta, toivat etelänpuoleisilla tuulilla siitepöly- ym. pilvet hiihtokisoja höystämään. Ne taisivat panna Norjan astmaattiset hirmuhiihtäjät tiukoille. Fyysinen kunto oli varmaan säilynyt edelleen hurjana. Voitelu ja muu huolto näyttivät pelaavan huipputasolla kuten aina. Kaikki kahdeksan Norjan viestihiihtäjää todella haukkoivat henkeään kuin hauki kuivalla maalla. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan yli 60% Norjan huippuhiihtäjistä sairastaa astmaa tai ainakin heitä hoidetaan astmalääkkeillä. Olisikohan käynyt niin, että ilman pölyt yllättivät lääkityksen. Vaikuttaa aivan hurjalta touhulta, kun sairaita (?) ihmisiä, kuten Björgeniä ja aikoinaan Dähleä, kiusataan hiihtämään paljon kovempaa kuin terveet ihmiset. Miten sydän kestää moisen rääkin? Pitäisiköhän kansainvälisten terveysviranomaisten puuttua asiaan ihan inhimillisistä syistä?

Astmalääkkeet tosin auttavat astmaa ”virallisesti sairastavia” – mutta todellisuudessa terveitä ihmisiä – harjoittelemaan kovempaa. Varmaan niistä on hyötyä kenelle tahansa kestämään vaikkapa ylikovaa ponnistelua. Selityksiä alisuorituksiin voi olla monia muitakin. Toisaalta aineiden käytön äkillinen lopetus saattaa palauttaa hirmuhiihtäjän tavalliseksi taapertajaksi. Jäivätköhän Putinin miljardikisat historiaan ”huippudouppauksen” paljastajina? Norjalla on perinteisesti hallussaan sisäpiirin tiedot douppaustesteistä. Olisiko sittenkin käynyt niin, että tietoon on tullut testausmenetelmien lähivuosien kehitys. Ainakin mitalisteilta otetaan näytteet talteen vaikkapa vasta viiden vuoden päästä tehtäviin uusiin testeihin. Silloin mitalit voivat mennä uusjakoon kuten esim. Valko-Venäjän moukarimiehillä. Jos on tullut käytetyksi paljastuviksi arvioituja apuaineita, ei kannata pärjätä liian hyvin. Puhtauden maine menee.

Norjassa maan hiihtoliitto salasi äskettäin pitkän aikaa yhden miespuolisen huippuhiihtäjänsä kymmenkertaisen astman ylilääkityksen, joka meni selvästi douppauksen puolelle. Pitäisiköhän Norja sulkea kuten Venäjä kansainvälisistä kamppailuista? Venäläiset yleisurheilijat suljettiin kesällä 2016 Rion olympiakisoista yhtä paljastuksissa kunnostautunutta lukuun ottamatta, koska douppauksen uskottiin olevan valtion suojeluksessa. Venäjällä douppaus on valtiojohtoista, mutta länsimaissa yksityisten firmojen bisnestä. Uutiset kertoivat, että venäläiset syrjäytettiin kokonaan parakisoista. Siinä meni mukana sellaisiakin urheilijoita, jotka eivät olleet ainakaan jääneet kiinni piristeistä. Mitalit menivät uusjakoon! Entisen kansainvälisen oikeuskäytännön mukaan rankaiseminen edellyttää näyttöä. Sen sijaan Yhdysvaltojen urheilijoita ei diskattu kesäkisoista, vaikka esimerkiksi heidän kovin miespikajuoksijansa on ehtinyt kärvähtää peräti kahdesti. Se oli vain liikesalaisuuteen perustuvaa yritystoimintaa. Nyt puhtaana (?) urheilijana hän näytti ennen kisoja juosseen kovempaa kuin koskaan aiemmin.

Kun elettiin kesän 2015 heinäkuuta, oli edessä yleisurheilun MM-kisat Kiinassa. Ainakin miespikajuoksijat olivat hirmuvauhdissa. Huomiota kiinnitti kuitenkin tilastoja tarkastellessa se, että kymmenestä nopeimman ajan siihen mennessä samana kesänä juosseista vain kaksi ei ollut vielä urallaan kärvähtänyt douppauksesta. Monet olivat taas Riossa. Kovimman ajan oli juossut edellä mainittu amerikkalainen. Joku voisi vetää johtopäätöksen, ettei douppaus hänen kohdallaan ollut eduksi vai pitäisiköhän tehdä ihan toisenlainen johtopäätös? Ammattimainen douppaus taitaa aina kulkea askeleen verran edellä testauksia? Jokohan olisi aika lopettaa moinen kuurupiilo?

Jos huippujuoksijoita halutaan Suomen lipun alle, varmaan kätevintä olisi douppauksen sijasta kykyjen etsijöiden lähteä Turkin ja öljymaiden tavoin Afrikan vuoristoseuduille. Sieltä pitäisi värvätä nuoria lupauksia siirtolaisiksi ja vaatia viranomaisia antamaan heille nopeasti kansalaisoikeudet. Toimivia esimerkkejä löytyy juuri öljymaista, joista yhtäkkiä on löytynyt huippu-urheilijoita varmaan ihan ilman öljyisiä lisäaineita. Silloin talonmiestenkään ei ehkä tarvitsisi ryhtyä puoskariksi.

Yhdysvallat ja monet Länsi-Euroopan maat juhlivat kisoissa, mutta palkintopallille nouseekin toistuvasti musta mies tai nainen. Heitä kalpeanaamat amerikkalaiset kutsuivat negruiksi. He ovat Afrikasta orjiksi ryöstettyjen jälkeläisiä. Tulosvertailu kalpeanaamoihin viittaa geneettisiin eroihin, mutta päinvastaisiin, joihin tulevan presidenttivaaliehdokkaan Matti Vanhasen isä aikoinaan kuvitteli. Harmi Suomen urheilumenestyksen kannalta, että olimme orjien ryöstämisaikakaudella, jota vapaa, ”sivistynyt” Länsi hallitsi, niin takapajula, ettemme päässeet osallistumaan niihin rientoihin! 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Venäjä hämmentää – Professori Jukka Korpela

YLE:n toimittaja taivasteli venäläisten vakoiluintoa Ruotsissa ja kysyi tiedustelupäällikkö Ohra-aholta, olisiko Suomikin ”linjalla”. Kenraalin mukaan he tiedottavat poliittiselle ja sotilaalliselle johdolle, mutta yleisön puoleen käännytään vain, kun koetaan tarpeelliseksi. Nyt ei ole tarvetta. Vastaus oli ammattimainen, mutta tietenkin lööppitoimittajat tarttuivat siihen palkkansa edestä ja väänsivät sen vahvistukseksi agenttien massavaellukselle.

Kesän aikana ilmestyi niin UPI:n Venäjä- kuin Ruotsin NATO-selvitykset. Tiedotusvälineet ovat olleet tohkeissaan ja poliitikot kauhuissaan. Kaikki lukivat niistä silmänsä kipeäksi, kuinka Venäjä hyökkää. Ainakin UPI toimi myös kilpaillun tutkimusrahoituksen periaatteiden mukaan: pitää saada aikaan lööppejä, jotta saa lisää rahaa. Ruotsalaistutkimuksen itsestäänselvyyksistä niitä loihdittiin muuten vain.

Iltapäivälehtien lööppien mukaan Suomen rajalle tuodaan ”superohjuksia” ja ”keskitetään valtavia joukkoja”. Suomi on raukkamaisesti hiljaa, kun NATO ja Ruotsi reagoivat urheasti. Tuskin Venäjä kuitenkaan hyökkää Pietarista ilmatorjuntaohjuksilla Helsinkiin tai Kuolasta sukellusveneillä Inariin. Ruotsin 150 miestä Gotlannissa ja NATO:n seitsemän hävittäjäkonetta Baltiassa ovat vähän verrattuna Suomen pysyvään valmiuteen.

Venäjän oma mediamaailma lapsiasiamiehineen saa tietenkin suomalaisen huolestumaan niin paljon, että lehti käy kaupaksi. Tässä maailmassa vakavan mediankin on pakko seurata genreä asia-argumentteja kaihtaen. YLE:n MOT:ssa 26.9. haastateltiin sivuraidediplomaatteja, virkaheittoja upseereja ja entisiä stalinistitutkijoita asiantuntijoina SNTL:n 1991 vallankaappauksesta ja Suomen mukamas sekoilusta sen tiimoilla. Mukaan oli harhautettu jopa suurlähettiläs Talvitie, joka on erittäin seriöösi hahmo ja siten säteilee auktoriteettiaan myös muille haastatelluille.

Seuraavana päivänä jatkettiin hollantilaisten BUK-ohjuskokeilla. Asiasta tehtiin Venäjä-ongelma vetoamalla Suomea täysin tuntemattoman De Telegraaf –lehden toimittajan spekulaatioihin. Tiistaina tästä jatkoi A-studion Susanna Päivärinta, joka jallitti eduskunnan UAV:n varapuheenjohtaja Pertti Salolaista niin, että tämä tuskin osasi ulos studiosta. Venäjä-sensitiivisyys oli muka syynä ohjuskokeisiin liittyneeseen ”mystiseen” vaikenemiseen pikemmin kuin KRP:n perinteiset tutkintatavat. Salolaisen ja toimittajan intressit yhtyivät: A-studio tarvitsi ”uutisen” ja Salolaisen piti purkaa harmiaan, kun häntä ei oteta tosissaan ulkopolitiikan tuntijana, vaikka hän haluaisi niin valtavasti olla sellainen.

Venäjä on toki oikeasti aiheuttanut hämminkiä Itämereltä Krimin ja Ukrainan kautta Syyriaan. Välillä ollaan Turkin vihollisia ja välillä ylimpiä ystäviä. Välillä Suomeen tulee Venäjältä keskiaasialaisia pakolaisia ja välillä taas sitten ei. Aikoinaan UM:n virkamieskurssilla opetettiin, että ulkopolitiikassa jatkuva arvaamattomuuskin toimii erinomaisesti linjana. Esimerkkinä oli Libyan Gaddafi. Tämä olikin aidosti arvaamaton, mutta onko Venäjä oikeasti arvaamaton, vai emmekö vai näe sen johdonmukaista toimintaa, koska se toimii toisin kuin toivoisimme?

Lööppien tarve on vienyt journalismin pois vakavasta asioiden pohdinnasta yleisön metsästykseen ja otsikkokikkailuun. UPI:n raportista käydyssä keskustelussa ilmeni toinen ikävä piirre: politiikan huomiotalous ja twitter-keskustelu vaatii oikomaan mutkia. Sisällön pohtiminen ei ole keskeistä, vaan väärät mielipiteet pitää tuomita selvästi ensimmäisessä lauseessa. Vaikuttaa vähän siltä, että on se ja sama, mitä Venäjä argumentoi, koska omat arviot maailmasta ovat niin voimakkaat, että ei pohdita omia eikä vastustajan perusteluita.

Oikeasti kannattaisi miettiä, miksi jotakin väitetään todeksi. Tämä kannattaa tehdä omista ja muiden argumenteista. Viime aikoina tutkitun tiedon arvo on noussut. Siksi kaikkia väitteitä yritetään pitää tieteellisinä tutkimustuloksina. Näinpä kannattaa olla tarkkana, että tutkimustulokset ovat oikeasti tieteellisiä eivätkä vain sen näköisiä.

”Vapaat” tutkimuslaitokset tuottavat tässä suuren ongelman. Tiede on tiedettä ja aatteellisten Think Tankien ajatukset ovat poliittisia mielipiteitä. On hassua ajatella, että akateeminen tutkimus olisi jotenkin sitoutunutta ja sen ulkopuolelle jäänyt ja jätetty jotenkin ”vapaata”. Asia on pikemmin päinvastoin. Jotenkin ihmiset ymmärtävät olla uskomatta uskonnollisten lahkojen jakamaa kreationistista maailmankuvaa tukevaa ”tiedettä”, mutta ”Chatham Housen” argumentit purevat tieteen kirkastamana totuutena, kun ne tukevat omaa totuutta.

Puhdasta tiedettäkin kannattaa arvioida tieteellisistä näkökulmista. Silloin sopii ihmetellä, mikä oikea merkitys on tutkimuksella, jonka tulokset rakentuvat parinkymmenen ihmisen haastatteluihin. Tällaisellakin näytetään perusteltavan Venäjä-totuuksia.

Kaikesta tästä sekasotkusta on vaikea ottaa selkoa, ja siksi käteen jää se, että Venäjä hämmentää aidosti. Siksi kannattaa välttää varmoja mielipiteitä nykyisestä Venäjästä, hämmästellä sitä, mutta samalla muistaa, että kaikki ei ole totta, mikä on toden näköistä… millään suunnalla. Välttämättä me emme ole oikeassa. Näinpä Venäjä muodostaa aidon tieteellisen ongelman: siitä ei tiedä oikeastaan yhtään mitään ja tutkimalla tietämättömyys vain lisääntyy.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Osaroinnin tilinpäätös – Metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde

Puupeltoammattilaiset juhlivat joitakin aikoja sitten Kittilän Levillä kuuluisien Osaran aukeiden metsittymistä. Aikaa on kulunut puuhan aloittamisesta lähes 60 vuotta. Aukkojen tekijät iloitsivat, että niistä ei tullutkaan uutta tundraa. Laajat avohakkuut pohjoisessa saivat Osaroinnin nimen, koska Nils Osara oli niitä aloiteltaessa metsähallituksen pääjohtaja. Suomen luonto on niin rikas ja ilmasto suotuisa, että uusi puusto tulee aina hakatun tilalle, vaikka ei mitään tehtäisi. Metsänrajaseudut ovat poikkeuksia.

Osaran aukeilla kasvoi alun perin monenlaista eri-ikäistä havupuuvaltaista sekametsää. Hakkaajilla olisi ollut valittavana myös toinen vaihtoehto: jatkaa perinteistä jatkuvan kasvatuksen yläharvennusta ilman kalliita uudistamistöitä. Jos niin olisi menetelty, hakkuutulot olisivat olleet saman suuruiset ja teollisuus ja sotakorvaukset olisivat saaneet saman määrän raaka-ainetta. Keskenkasvuinen puu olisi jatkanut kasvuaan eikä olisi maatunut maahan raivattuna. Uudistamis- ja hoitokulut laikutukseen, auraukseen, kylvöön, istutukseen, heinien polkemiseen, täyden­nys­viljelyyn, raivaukseen ja vesakkomyrkytykseen olisivat jääneet syntymättä.

Metsätalouden harjoittamisen pitäisi olla taloudellisesti kannattavaa varsinkin, kun metsät kasvavat aivan ilmaiseksi. Millainen mahtaa olla Osaran aukeiden tulos! Käytännön ja tutkimusten mukaan uudistamisessa oli suuria vaikeuksia. Viljelyt epäonnistuivat, mutta luonto kylvi koivua. Metsämies halusi vain mäntyä. Niinpä aukkoja muokattiin, viljeltiin ja raivattiin ainakin 2-3 kertaa. Ennätys oli kuusi kertaa. Jos koivun olisi annettu kasvaa, sen alle olisi syntynyt ilmaiseksi uudelleen luonnonkuusia.

Näiden alkuperäisten metsien hakkuutulot (nykyrahassa 2000–3000 €/ha) kuuluivat tietenkin aiemmin käytetyn harsinnan tuottoon. Vasta tämän hetken harvennustulot ja sitten myöhemmin päätehakkuutulot kuuluvat kuluineen ja korkoineen nykykäytännön taloustulokseen. Kun moneen kertaan tehtyjen uudistamistöiden kulut olivat nykykustannuksilla useita tuhansia euroja hehtaaria kohti, tarvittaisiin kolmen prosentin korolla tällä hetkellä hakkuutuloja yli 20 000 €/ha pelkkien kulujen peittämiseen. Päätehakkuuta joudutaan kuitenkin odottamaan ainakin 40 vuotta, jolloin vastaavasti kulujen peittämiseksi tarvittaisiin vähintään 60 000 €/ha hakkuutulot. Taloudelliseen toimintaan kuuluu kohtuullisen voiton saaminen. Osaran aukeiden taloustulos on pahoin pakkasella. Sellaisen taloustoiminnan harjoittaminen muistuttaa hölmöläisten talouden hoitoa.

Mikä olisi tulos, jos perinteisen tavan mukaan olisi jatkettu kypsien puiden poimintaa ja luovuttu raivauksista, muokkauksista ja istutuksista? Hakkuutulot olisivat olleet aloitusvaiheessa suurin piirtein yhtä suuret, mutta ilman uudistamis- ja hoitokuluja. Metsä olisi säilynyt metsänä. Hitaallakin kasvulla tällä hetkellä voitaisiin tehdä vähintään yhtä tuottava hakkuu ja edelleen metsä säilyisi metsänä. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua voitaisiin kypsiä tukkipuita poimia jälleen. Taloustulos olisi koko ajan plusmerkkinen. Osaran aukeita ei saa enää tekemättömiksi, mutta niistä olisi pitänyt ottaa sen verran opiksi, ettei sellaisia hullutuksia enää tehtäisi. Entinen meno kuitenkin edelleen jatkuu, tosin pienemmillä aukeilla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Metsän jatkuva kasvatus avohakkuun tilalle – Metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde

Metsän jatkuvaa kasvatusta voidaan metsän tilan mukaan tehdä hyvin monella eri hakkuutavalla. Niitä ovat puittain tai puuryhmittäin poiminta- eli harsintahakkuu, yläharvennus ja ylispuuhakkuu. Myös luontaisen uudistamisen hakkuut (pienaukot ja suojuspuu- ja siemenpuualat) kuuluvat samaan hakkuuvalikoimaan. Näissä hakkuissa syntynyttä alikasvosta ei raivata, vaan kasvupaikka säilytetään jatkuvasti jonkin verran puustoisena eli peitteisenä. Avohakkuuta ei tehdä.

Kaikki nämä jatkuvan kasvatuksen hakkuut tehdään yläharvennusperiaatteella eli hakataan vain ns. arvokasvukynnyksen saavuttaneita isoimpia ”rahapuita” ja pienien puiden annetaan vuorollaan kehittyä hakkuukypsiksi. Jatkuvan kasvatuksen yleisohje on: Hakkaa tukkipuita ja kasvata kuitupuista uusia tukkipuita. Menettely on siten samanlaista kuin vesiekosysteemin kalojen tai rapujen hyödyntäminen. Jatkuva kasvatus voidaan aloittaa koska tahansa missä tahansa metsikössä, myös taimikosta. Mitään siirtymäaikoja ei tarvita.

Pitkäaikainen kenttäkokeisiin ja valtakunnallisiin inventointeihin perustuva tuotostutkimus on yhdessä ekonomisten laskelmien kanssa osoittanut, että nykyisen eli avohakkuuseen, viljelyyn ja alaharvennuksiin perustuvan metsätalouden kannattavuus on heikkoa. Se ei ole kulttuurisesti kestävää eikä vastaa suomalaisten suuren enemmistön eikä myöskään metsänomistajien enemmistön näkemyksiä siitä, miten metsää tulisi käsitellä. Jatkuvalla kasvatuksella vältytään avohakkuiden aiheuttamilta taloudellisilta ja ympäristöä pilaavilta ongelmilta ja metsät tuottavat eniten ja taloudellisesti edullisimmin puuta kaikkiin eri käyttötarkoituksiin.

Kun otetaan huomioon monimuotoisuus- ja maisema-arvot, jatkuva kasvatus on siinäkin suhteessa vallitsevaa avohakkuu-alaharvennusta edullisempi. Mitä useampia monikäyttöasioita otetaan mukaan vertailuun sitä ylivoimaisemmaksi jatkuva kasvatus käy. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi luontomatkailu, virkistyskäyttö, marjastus, sienestys, terveyden vaaliminen, metsästys ja pohjoisessa lisäksi porotalous.

Metsätaloudella on suuri merkitys hiilitaseen kannalta. Kun jatkuvassa kasvatuksessa tuotetaan hyvälaatuista, myös rakentamiseen soveltuvaa tukkipuuta, se on hiilitaseen kannalta suositeltavin vaihtoehto. Puuta pitäisikin käyttää nykyistä enemmän rakentamiseen. Muutos olisi merkittävä koko maan talouselämän kannalta. Avohakkuulla ja maan voimaperäisellä muokkauksella vaurioitetaan maaekosysteemiä ja pilataan ympäröivien alueiden vesiä. Avohakkuulla, istutuksella ja alaharvennuksella pahennetaan tuuli- ja myrskytuhoja ja yleensä kaikkia muita tuhoja kuten esimerkiksi hirvi- ja myyrätuhoja. Tuulituhoilla aiheutetaan taloudellista vahinkoa naapureidenkin metsissä ja voimalinjoilla.

Monet metsän lajit tarvitsisivat niin sanottuja ekologisia käytäviä suojelukohteiden välille, joiden kautta syntyisi suojelualueverkosto. Jatkuvalla kasvatuksella tämä ongelma olisi kohtuullisesti ratkaistavissa ilman, että metsänomistaja ja muu yhteiskunta menettäisivät tärkeitä metsätuloja.

Metsälaki tarvitsisi edelleen täysremonttia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Venäjä verkossa – Professori Jukka Korpela

YLE:n ajakohtaistoimitus tuottaa hauskaa sarjaa nimellä ”Venäjän verkossa”. Siinä toimittaja Jarmo Mäkelä seuraa villinä rehottavaa venäläiskeskustelua, josta ei ylilyöntejä puutu. Mäkelä maalailee Suomi-vastaisuuden epistolaa ja vetää mukaan dosentti Bäckmanin ja veljet isänmaanpettureina, jotka todistavat Venäjän asian puolesta.

Sarja on tärkeä ja hauska, koska se tuo yhden näkökulman. Sitä ei kuitenkaan pidä ottaa tosissaan, koska Mäkelä ei oikeastaan ymmärrä perusasioitakaan Venäjästä ja venäläisistä. Pikemminkin kyse on vainoharhaisesta propagandasta, mutta siinä mielessä asiallisesta, että juuri näin venäläisessä basaarissa pitää keskustella: niin venäläisetkin tekevät, joskin Mäkelä tekee tämän vahingossa.

Venäläinen puhunta ja viestintä pitää asettaa kontekstiin. Suomessa sanoja punnitaan ja käytetään varovaisesti. Poliitikko ei syytä toista valehtelusta vaan ”muunnetun totuuden puhumisesta”. On maailmanluokan skandaali ja miltei valtakunnan oikeutta vaativa rikos, kun valtiovarainministeri sotkee pari prosenttia.

Opin jo kotona, että venäläisestä puheesta kannattaa aina ottaa puolet pois ja sitten miettiä, mikä on lopuksi totta. Äitikään ei koskaan kaivanut lusikalla silmiä päästä eikä nyppinyt yksitellen hiuksia, vaikka uhkasi niin lähes päivittäin. Liioittelu ja värikäs kieli ja tosiasioiden vääristely on osa retoriikkaa, jonka läpi pitää haluta nähdä, jos haluaa lukea viestin. Pelkkä retoriikan repostelu voi olla hauskaa, ja sitä pitää tehdä silloin, kun haluaa saada toisen perääntymään: niin basaarissa tingitään. Silti pitää tajuta pelin säännöt. Näin puhutaan aina ja näin puhutaan kaikkien kanssa. Näin puhuttaessa ei edes ajatella puhuttavan totta. Kääntäen on myös niin, että toden puhuja on hieman yksinkertainen ja tyhmä. Sellaisena suomalaiset venäläisessä kulttuurissa monesti kuvataan.

Ikävää taas on se, että Mäkelä leimaa suomalaiset analyytikot trollien orjiksi eli hyödyllisiksi hölmöiksi. Tällainen sopisi venäläiseen mutta ei suomalaiseen keskusteluun. Vaikuttaakin, että Mäkelä on hauskuuttajana niiden piirien (kuten esimerkiksi Helsingin Sanomien) trolli, jotka haluavat aivan kritiikittä työntää Suomea NATO:on ja olla ymmärtämättä Venäjän todellisia näkemyksiä maailmantilanteesta.

Kannattaa oikeasti ajatella niin Venäjän kuin muunkin keskustelun yhteydessä, millä argumenteilla toinen toimii ja missä kontekstissa puhuu. Dosentti Bäckman on ihan viisas henkilö, kun puhutaan länsimaisesta tieteestä. Hänen erottamisensa venäläisen keskustelun kontekstista on yhtä älykästä, kuin nostaa hauki kuivalle maalle ja käskeä sitä lentämään.

Pointti on siinä, että kannattaa lähteä ajatuksesta, että myös vastustaja on rationaalinen olento. Venäjä-tutkijan leimaaminen hyödylliseksi hölmöksi silloin, kun asianomainen tutkija on käyttänyt elämästään vuosikymmeniä Venäjän ymmärtämiseen, on aivan tolkutonta. Nämä mäkelät ovat minutkin niputtaneet useamman kerran taistolaiseksi ja kommariksi, vaikka olen kokoomuslainen koululaispolitiikasta alkaen. On vaarallista ajatella, että toisen väite on väärä, jos se ei miellytä kuulijaa ja että toinen väittää jotakin vain, koska se miellyttää häntä. Ei kai kukaan ajattele lääkäristäkään sitä, että hän päätyy diagnoosiin, koska tykkää niin kovasti siitä.

Tärkeää on siis muistaa se, että arvovalta sanoa jotakin perustuu vain tietoon, taitoon ja argumenttien rationaalisuuteen. Muut perusteet kumottiin jo sydänkeskiajalla. Tieteen erikoispiirre on se, että tulokset voivat olla joskus maallikosta kummallisiakin. Itse asiassa niiden pitääkin olla kummallisia, jotta ne olisivat uusia. Näin on myös Venäjä-tutkimuksen yhteydessä. Siitä ei kuitenkaan kannata suuttua vaan katsoa argumentteja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Oma ja muiden etu – Dosentti, YTT Kari E. Turunen

Yleensä pidetään luonnollisena, että yksilö tavoittelee omaa tai lähipiirinsä etua. Sen voi tulkita monissa tapauksissa vastuullisuudeksi. Palvelemme esimerkiksi asiakkaita, saamme siitä palkkaa ja käytämme sen läheistemme hyvinvointiin. Merkittävää on kuitenkin, että lähes jokainen, ainakin jollain toiminnallaan, palvelee myös muiden ihmisten etua. Tämä on ilmeistä työssä. Työelämä on moniin suuntiin kurkottavien ja toteutuvien etujen verkko eikä omaa etua voi tavoitella edistämättä tai ottamatta huomioon myös muiden etua, halusipa sitä tai ei.

Yhteiskunnallinen toiminta ja arkinen työ vaativat, että hillitsee estotonta oman edun tavoitteluaan ja sovittaa sen laajempien etujen verkkoon. Muut huomioon ottava yksilö takaa yleensä paremmin myös oman etunsa silloinkin, kun häntä ei siihen yhteiskunnan tilanne tai jokin yleinen sääntö velvoittaisikaan. Asiakkaan etu on usein kauppiaankin etu ainakin tietyissä rajoissa. Oikeastaan yhteiskunnan rakenne ja ”etuverkosto” pakottaa yksilön tilanteeseen, että oman edun ajaminen on mahdollista vain edistämällä muiden etua.

Tehokas yhteiskunta on niin järjestynyt, että yksilön ei tarvitse kieltää täysin omaa etuaan toimiessaan yhteiskunnan rakenteissa, joiden tähtäimessä on jonkin tahon etu tai ”yleinen etu”. Yritysten ja yhteiskunnan laitosten tehtävänä on toimittaa maailmaan jotain yhteistä etua. Yksilö joutuu tavallaan sovittamaan oman etunsa suhteessa järjestelmien tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yleisenä ihanteena voi toki pitää täydellistä epäitsekkyyttä eli oman etunsa unohtamista tai kieltämistä, mutta usein se on kuitenkin liian ankara vaatimus. Riittävää on monesti se, että muiden etuja ajamalla, suorittamalla ”etu”- tai ”tarvepalvelua” ja palvelemalla yhteiskuntaa saa myös kohtuullisesti tyydytettyä omat tarpeensa ja etunsa.

Oman edun tavoittelu sovittuu usein luontevasti yleistä etua tavoittelevien yhteisöjen ja yritysten päämääriin. Yksityinen yritys nähdään usein vain omien etujen tavoitteluna. Se ei kuitenkaan voi olla olemassa, elleivät muut ihmiset tarvitse sen palveluja. Yrityksiä täytyy siis olla olemassa tai sellaisia täytyy voida riittävän vapaasti perustaa, ja kehittyneessä yhteiskunnassa näin onkin. Toimivassa yhteiskunnassa yksilöt oppivat myös hillitsemään lyhytaikaista tai väkivaltaista oman edun tavoittelua. Sen olennainen selkäranka on yksilön toiminnat tiettyihin rajoihin asettava lainsäädäntö ja yleinen moraali. Näin periaatteessa rakentuu tasapainoinen yhteiskunta.

Etuliberalismi tarkoittaa, että yksilöllä on oikeus ja vapaus ajaa omaa etuaan. Oma etu on niin luonnollinen halu, että yhteiskunta on rakennettava niin, että se voi käyttää hyväkseen tätä yllykettä. Olennaista on, että yhteiskunta on rakentunut niin, että sen yhteisöt – käsityksensä ja ymmärryksensä mukaan – palvelevat yhteistä etua eli yksilöiden pitkäjänteistä hyvää. Yksilön omat etupyrkimykset toteutuvat yhteisöjen tavoitteleman yleisemmän edun puitteissa. Ihanneyhteiskunnassa yhdistyvät sekä yleinen että yksityinen etu.

Arvostusvapaassa yhteiskunnassa ihminen saa periaatteessa arvostaa mitä tahansa. Mikään taho ei määrittele, mitkä ovat oikeita arvostuksia. Vapaan markkinatalouden voima perustuu myös arvostamisen vapauteen. Mitä monipuolisempi yhteiskunta on arvostuksiltaan, sitä vauraampi se on myös taloudellisesti.

Tilanne on nykyaikaisessa yhteiskunnassa hyvin moniulotteinen eikä yksinkertaista kuvaa voi siitä millään laatia; eikä sellaista ehkä kuulukaan antaa. Vapaudet ja oikeudet ovat tärkeitä yhteiskunnan rakentumisessa. Historiallisista kehitysprosesseista voi silti päätellä, että niihinkin tulee kansalaisten kasvaa vähitellen.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Historiapäivät – Professori Jukka Korpela

Presidentti Putin on korruptoinut ja Isis-terroristit uhkaavat yhteisiä arvojamme, mutta miksi Moskovan patriarkka pitää Putinia Jumalan ihmeenä ja Isis pyrkii perustamaan uuden paratiisin. Miksi perestroika ja arabikevät eivät johtaneet moniarvoisen kansalaisyhteiskunnan syntyyn, vaikka näin piti käydä kaikkien oikeinajattelevien ihmisten mielestä? Miksi venäläiset ja islamistit syyttävät länsimaita rappiosta ja perinteisten arvojen unohtamisesta ja miksi niin Putin kuin moni muukin diktaattori on oikeasti kansansa suosikki?

Patriarkka Filaret totesi 90-luvun lopulla, että Venäjällä ei ole koskaan ollut skolastiikkaa, renessanssia eikä 1700-luvun valistuskautta. Länsi-Euroopassa skolastiikka syrjäytti mystiikan, renessanssi synnytti yksilön ja valistus tappoi jumalat. Mitä niiden puute merkitsee koko maailman­kuvalle ja miksi ne puuttuvat? Kysymys on siitä, miksi ja kuinka länsimaisen yhteiskunnan ydinarvoiksi ovat muodostuneet yksilön ihmisarvo, riippumaton inhimillinen laki/oikeus ja moniarvoisuus. Ovatko nämä arvomme absoluuttisia ja ajattomia, kuten meidän järkemme sanoo ja esimerkiksi John Rawls oikeudenmukaisuusteoriassaan esittää, vai ovatko nämä meidän arvomme vain yhden historian tuloksia. Historia on kaiken konteksti ja siksi historiattomuus on absurditeetti!

Kreikka ei ole eurooppalaisuuden synnyinpaikka vaan pikemmin Lähi-itä. Siellä syntyi ajatus absoluuttisesta jumalan ajattomasta laista, jonka hän suo kansalleen armostaan. Tämä lain tulkkina on hallitsija, kansansa hyvä paimen. Kansa muodostuu yhteisöistä, jotka turvaavat itsensä seuraamalla tätä totuutta tinkimättä. Välimeren alueella muodostui tästä eroten kaksi tärkeää asiaa: jumalista erotettava viisaus eli kreikkalainen rationaalinen filosofia, joka johti relativismiin eli moniarvoisuuden tunnistamiseen. Tämän varaan syntyi lisäksi jumalista erotettu oikeus: rooma­lainen oikeus oli säätäjiensä tahto rakentaa yhteiskuntaa eikä Jumalan armo.

Persialainen uskonnollisuus saavutti kuitenkin myöhäisantiikissa voiton maallisesta laista ja tiedosta. Kristillinen jumalallinen viisaus ja uusplatonilainen gnosis ei juuri eronnut mystisyy­dessään zarathustralaisuuden Ahura Mazdasta: sitä ei tavoittanut järjellä vaan mystisellä kokemuk­sella ja kilvoittelulla. Niinpä keisari kielsi turhan filosofoinnin vuonna 529.

Kulttuurin ydinalueeksi jäi 500-luvulla Itä-Välimeren ja Intian välinen alue. Siellä absoluuttista tietoa etsittiin Jumalan ikuisen valon ja kreikkalaisen logiikan väliltä aina 1100-luvulle, kunnes päädyttiin siihen, että todellista tietoa ei voi saada näkyväistä maailmaa tutkimalla. Vain mystinen tietämiskokemus johtaa lopulliseen totuuteen. Näin bysanttilainen hesykasmi ja islamilainen illuminationismi sulki ovet empirialle, rationalismille ja tämän maailman tiedolle. Todellinen tieto, usko, laki ja valta ovat yhtä ja ne suo kansalleen armostaan uskonnollinen valtias kalifin tai keisarin tai klaanipäällikön hahmossa.

Länsi oli jäänyt syrjään näistä pohdinnoista eikä sinne kehittynyt yhtä valtakeskusta, joka olisi voinut rajoittaa totuuden etsimistä. Kaarle Suuren idea kerätä ja systematisoida kirjoitettuja lakeja ja kontrolloida kirkkoa avasi uuden näkökulman rakentaa valtaa. Onneksi Kaarlen valtakunta hajosi mutta idea jäi.

Paavi reformoi kirkon saadakseen vallan itselleen. Hän loi uuden käsityksen avioliitosta: moniavioisuus ja sukulaisavioliitot kiellettiin ja näin tuhottiin ruhtinasklaanien valta lännessä. Ruhtinaiden oli pakko alkaa kehitellä alkeellista virkakoneistoa yksittäisistä ihmisistä, jolloin syntyi curia-hallinto eli keskushallinto ja yksittäisten virkamiesten verkostot linnasta toiseen. Idässä klaanit muodostuivat koko valtajärjestelmän ytimeksi, ja niiden sekä keisarien, sulttaanien ja kalifien tasapaino järjestettiin monimutkaisen haaremihallinnon ja sen verkostojen kautta.

Voidakseen kontrolloida koko läntistä kristikuntaa paavi alkoi systematisoida normistoa ja erottaa sitä keisarin ja kuninkaiden laeista. Malliksi ei siten kelvannut enää bysanttilainen oikeus, johon oli otettu mukaan VT:n lakikäsitys jumalallisesta oikeudesta. Luonnonoikeusajattelijat tukeutuivatkin roomalaisten ajatukseen siitä, että laki on pätevä, jos sen on säätänyt toimivaltainen taho. Paavi julisti itsensä toimivaltaiseksi, jolloin laki erosi lopullisesti uskonnosta.

Opillista kehitystä varten tarvittiin tiedon etsijöitä. Länsi-Euroopan tilanne johti kuitenkin toiseen tulokseen kuin idässä. Skolastiikka alkoi punnita ristiriitoja aivan kuten roomalaiset juristit ja hellenistiset filosofit. Tästä argumentaatiosta tuli yliopistojen tiedon ydin: länsimainen oikeus ja tieto pitää aina punnita vastakkaisilla argumenteilla. Ne eivät voi nojata vain auktoriteetin sanaan. Tieto ei ollut enää jumalan armosta kansalle välitettyä. Lännessä hylättiin mystiikka, jumalallinen valo sekä kokemus ja uskottiin totuuden löytyvän näkyvästä ja havaittavasta.

Paavin ja keisarin valta tuhoutuikin sen myötä, että heidän asemaansa ei jumala enää legitimoinut. Tilalle tulivat paikalliset kuninkaat. Ajatus luonnonoikeudesta johti siihen, että uskonto ei voinut kahlita edes hallitsijaa. Hänen lakinsa olivat päteviä, jos ne täyttivät luonnonoikeuden maksiimin: tuottivat hyvää. Näin kuninkaasta tuli lain lähde. Kuningas toki itse päätti, mikä oli hyvää.

Tämä kaikki johti siihen, että Länsi-Eurooppa marginalisoitui kulttuurialueensa valtavirrasta eli Islamilaisesta ja ortodoksisesta maailmasta: valta ei rakentunut klaaneille eikä jumalallisen totuuden tulkinnalle. Valta oli suvereenilla kuninkaalla ja hänen antamillaan ”oikeilla” laeilla. Näin myöskään totuuden etsimisessä ei keskitytty jumalalliseen mystiikkaan vaan näkyvään maailmaan, joka tuotti hyvää kuninkaan vallalle.

Kuningas pyrki maksimoimaan valtansa. Näin hän halusi alistaa kaikki valtakuntansa ihmiset. Kun lait olivat kuninkaanvallan tae, oli kuninkaan etu, että niistä ei tingitty edes vastustajien yhteydessä. Näin heitä ei vain tapettu vaan tuomioistuin tuomitsi kuolemaan lain perusteella. Siten orjatkin piti vapauttaa, jotta suurmiehillä ei olisi omia valtakeskittymiä. Vähemmistökulttuurit ja toisinajattelijat piti hävittää eli valtakunta yhdenmukaistaa, mikä loi kansakunnan ja sen yhtenäiskulttuurin.

Idässä ei tapahtunut mitään tällaista, vaan jatkettiin vanhaa paikallisklaanien valtaa, jota hallitsija yritti kanavoida yleisellä tasolla uskonnollisella lailla. Lännen järjestelmä synnytti vahingossa yksilön. Kun ei ollut klaaneja, piti alkaa määritellä oikeuksia. Kun ei ollut moniavioisuutta, piti määrillä jopa naispuolisia perillisiä: syntyi oikeudellinen nainen. Kun oikeusjärjestelmä oli vallan tuki, pystyi sitä käyttämään myös omaksi tuekseen: omaisuudet ja investoinnit alkoivat saada lain suojan. Kun kuninkaan valta rajoittui vain hänen valtakuntaansa, pystyivät oppineet siirtymään toisaalle ja julistamaan toisia totuuksia ja siten takaamaan tiedon kehittymisen.

1700-luvun valistusaika keksikin syrjäyttää jumalan tarpeettomana elementtinä totuudesta, joka saavutetaan rationaalisella filosofialla. Tämä sopi hyvin yhteen oikeusajattelun kanssa, jossa ihmisen laki oli pätevä ja muutettavissa. Vastaisuudessa jumalan mystiikka kuului sivistymät­tömyyteen eikä sillä voisi perustella luonnontieteellistä, oikeudellista eikä yhteiskunnallista tietoa. Jumalan kanssa kuitenkin myös absoluuttinen kuningas syrjäytyi 1700-luvulla ja vallan otti kansa: näin maailmassa oli yksilö oikeuksineen, säädetty laki ja moniarvoisuus, jota ei jumala eikä hallitsija rajoita.

On ihan oma juttunsa, miksi länsieurooppalaisuus globalisoitui. Taloushistorian tutkijat toki todistavat syyn olleen ylivoimainen taloudellinen kehitys 1700-luvulta alkaen. Monet merkittävät tutkijat korostavat, että juuri Länsi-Euroopan erikoinen sekä tiedollinen että oikeudellinen kehitys mahdollisti globalisaation ja kilpailun. Ainakin se on varmaan totta, että oikeusjärjestelmän luoma omaisuuden suoja loi ylivoimaisen järjestelmän verrattuna basaaritalouteen, joka on jatkunut idässä tähän päivään asti. Myös kansantalouden käsitteen syntyminen johtui voimakkaan kuninkaanvallan synnystä. Tärkeää on kuitenkin se, että globalisoituessaan Länsi-Eurooppa ei vain valloittanut maailmaa taloudellisesti vaan myös henkisesti. Metrijärjestelmää, Kristuksen syntymäkalenteria, valistuksen yksilöllisiä ihmisoikeuksia, nepotismin ja korruption paheksuntaa ja puhtaasti eurooppalaista ajatusta kansakunnista julistetaan kaikkialla: sanotaan, että Syyrian kansa voi ratkaista Syyrian kriisin, kunhan diktaattori on karkotettu. Ongelma on vain siinä, että ei ole olemassa Syyrian kansaa.

Onko siis presidentti Putin korruptoitunut ihmisoikeusloukkaaja? Kysymys on käsitteistä ja niiden synnystä historiassa. Ihmisoikeudet ovat läntisessä maailmassa yksilöllisiä, absoluuttisia ja jakamattomia. Kollektiivisessa maailmassa ne ovat kontekstualisoituja eli ihmisellä on oikeus viettää oikeaa elämää yhteisönsä kanssa. Putin voi loukata ihmisoikeuksia, mutta sitä ei ihan suoraan kannata katsoa länsimaisesta yhteiskunnasta käsin, koska oikeudet on Venäjällä aidosti määritelty historian vuoksi toisin. Samoin hän voi olla korruptoitunut, mutta talousjärjestelmässä, joka ei nojaa kirjoitetun lain vaan hallitsijan takaaman oikeudenmukaisuuden varaan, on myös niin, että hallitsijan tehtävä on armostaan jakaa varallisuuksia. Nepotismikin on vaikea asia klaanien maailmassa, koska niiden valta perustuu juuri sukulaisiin. Kumpikin järjestelmä on historiallisen kehityksen tulos. Jos olette nähneet perinteisen venäläisen ortodoksisen hautausmaan, se varmaan hämmentää luterilaiseen Ordnungiin tottunutta. Kyse ei kuitenkaan ole laiskuudesta ja välin­pi­tämättömyydestä. Haudat on koristettu ja ne sijaitsevat oman logiikkansa mukaan. Kaatuneiden puiden ja muun roskan selitys ei ole laiskuus vaan se, että hautausmaa on Jumalan hallussa. En tiedä enkä ratkaise, onko tämä parempi kuin viivasuorat hiekkakujat ja standardisoidut kivet. Historia antaa ilmiöille kontekstin ja tekee ne ymmärrettäväksi. Siksi historia pitää tuntea hamasta muinaisuudesta, jotta voisi ymmärtää tätä päivää eikä vain tuomita kaikkea itsestä poikkeavaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Huipputiedettä – Professori Jukka Korpela

Lääkäripäivillä esiintyi aateloitu englantilainen huippuprofessori, jonka huippututkimustulos kertoi, että koulutus ja siitä seuraava sosiaalinen asema vaikuttaa elinikään. Tästä tulikin uutislähetysten pääuutinen.

Oli pysähdyttävää älytä, että nyt ollaan tultu tieteessä jo tähän: klassinen tiede oikoi ja määritti itseään, mutta nyt markkinat ovat vallanneet tämänkin nurkan. Huippupuhunnasta on tullut määräävä kriteeri, ja se on alkanut luoda todellisuutta. Ei kuitenkaan ole yllättävää, että toimittajat menivät lankaan, vaan se, että tutkija itse ja tiedepäivien järjestäjät ryhtyivät hehkuttamaan tällaista ikivanhaa itsestäänselvyyttä mullistavana tutkimustuloksena.

Yliopistojen ja tieteen virittäminen talouden vetovoimaksi on erottanut tieteellisen tutkimuksen huipputiedepuhunnasta. Arkimaailmassa tämä ilmenee niin, että on erikseen ne tilanteet ja tulokset, jotka näkyvät mediassa ja erikseen varsinaiset merkittävät tiedefoorumit. Kummallinen tulos on se, että tieteellisen tuloksen julkaiseminen merkittävässä tiedelehdessä ei riitä, vaan tästä pitää laatia oma uutinen ja vasta tätä usein käsitellään tiedon julkaisemisena. Varsinkaan ihmistieteissä huippupuhunnan parrasvaloissa ja varsinaisilla tiedefoorumeilla eivät usein esiinny samat tutkijat, koska useinkaan tutkijoita ei kiinnosta julkisuus ja vähäinen rahantarve ei pakota markkinoimaan itseään.

Perusongelma kai on siinä, että tieteen uskotaan vievän taloutta eteenpäin, joten tiedettä kannattaa tukea. Kun kuitenkin halutaan tärkeäksi nähtäviä tuloksia, yhä suurempi osa rahoituksesta kanavoidaan tahoille, jotka rahoittavat tällaiseksi määriteltäviä hankkeita. Relevanssin määrittely on kuitenkin puhdas poliittinen mielipidekysymys, jonka rajat sanelee määrittelijänsä ymmärrys ja maailmankuva. Näin mukaan tuleekin tieteen ulkopuolinen elementti ja tämän myötä ihmisiä, joita ei enää kiinnosta tiede itseisarvoisesti.

Jotta rahoituksen jakaminen näyttäisi oikeudenmukaiselta, pitää sen tekeminen objektivisoida, ja on pakko laatia mittareita, jotka antavat oikean tuloksen. Huippupuhunta sopii tähän, koska on oikeudenmukaisen näköistä valita parhaat. Oikean tieteellisen parhaimmuuden määrääminen on kuitenkin sikäli vaikeaa, että parhaimman tuntee vain paras itse. Tämä johtuu taas siitä, että keksintö on sellainen asia, jota ei ole aiemmin keksitty.

Kun keskiöön on noussut poliittisesti määriteltävä relevanssi, paremmuusvalinnan suorittaa tätä varten opetusministeriön ja Suomen akatemian kokoamat lautakunnat. Vaikka päättäjiksi valikoituu toki viisaita ihmisiä ja vaikka mukana on ripaus puhtaan tieteen ajatuksesta, liikutaan edelleen vain lautakunnan jäsenten ymmärryksen puitteissa. Kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, eivät nämä ihmiset tietenkään ole enää itse tieteen huipulla, koska ovat joutuneet omistautumaan tiedehallinnolle.

Asioiden hygienisoimiseksi kutsutaan erityisiä asiantuntijoita arvioimaan rahoitushakemuksia ja korostetaan päätösten perustuvan vertaisarviointeihin. Kun näitä asiantuntijoitakaan ei voi kutsua määräänsä enempää, rajoittuvat he käytännössä englanninkielisiksi yleismiehiksi ja -naisiksi. He eivät tiedä muunkielisestä laajasta tutkimusperinteestä eivätkä yksittäisten alojen tutkimuksesta. Lisäksi joukossa ei luonnollisestikaan voi olla oikeita huippututkijoita, koska näiden aika menee heidän omissa tutkimuslaitoksissaan tutkimuksen tekoon.

Siten todellisessa huipussa on vain yksinäisiä tutkijoita, kun taas kaapin päälle nostetaan yleistajuisia latteuksia ja kulttuurikliseitä kirjoittavia henkilöitä. Tämä ei onneksi tapa oikeaa huipputiedettä ihmistieteissä, koska ihmistieteissä rahoitus ei viime kädessä ratkaise yhtään mitään. Ihmistieteiden ongelma on pikemminkin se, että julkisuudessa tahdotaan toistaa uuden tiedon sijaan vanhoja asioita. Vakavaa on meille kaikille se, jos ongelma on sama luonnontieteiden puolella, koska siellä voi rahan puutteessa käydä huonosti.

Ongelma on toki ikiaikainen ja siksi vain kannattaa tunnustaa se ja tajuta ”huippujulistuksen” rajallisuus. Kävin viikko sitten kuuntelemassa Helsingin renessanssimusiikkitapahtumassa hämäräperäisen ruhtinaan ja murhamiehen Carlo Gesualdon ja lähipiirinsä musiikkia. Mukana oli Michelangelo Rossin 1600-luvun alussa säveltämä toccata. Varmaankaan kukaan aikalainen ei sitä pitänyt minään, koska sävellys kuulosti pikemmin 1900-luvun musiikilta. Näitä Hieronymus Boscheja, ja Michelangelo Rosseja onkin tieteen ja taiteen historia täynnä!

Joka tapauksessa suomalaisessa tieteessä ilmiöllä on kaksi seurausta, jotka on yleisönkin hyvä tiedostaa. Koska tiede toisin kuin markkinatalous ei ole menossa koskaan mihinkään suunnitelmalliseen suuntaan, ei sitä oikeasti voi ohjata. Kun taas selvitystoimintaa ja tuotekehittelyä voi toki ohjata, ovat nyt huomaamatta nämä asiaa menneet sekaisin. Siksi pitääkin olla tarkka kun puhutaan yliopistojen ja tieteen rahoituksesta. Tiede pitää ottaa tieteenä, mutta suuri osa keskustelijoista puhuu omaan pussiinsa saadakseen tukea elinkeinolleen. Toiseksi aivan yleisen elämänkokemuksen perusteella tiedetään, että kaikkiin kellokaspiireihin valikoituu oma joukkonsa. Näin huipputieteen parrasvaloihin tulevat kulttuurikeskustelijat. Tieteentekijät päätyvät taas omaan kerhoonsa. Näin tuloksena ovat lääkäripäivien huipputiedetulokset, jotka näyttäisivät olevan lähinnä häpeäksi itselleen. Tiedeuutisia kuunnellessa ei pidä olla lapsenuskoinen vaan äärettömän kriittinen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Po staramu eli vanhaan tapaan – Professori Jukka Korpela

Venäläinen kone pommitettiin alas Siinailla ja Ranskassa ammuttiin ihmisiä. Koko Länsi-Eurooppa meni sekaisin, ja Suomessakin panikoitiin. Venäjä julisti kostoa, mutta tämä näkyy Pietarissa vain niin, että viranomaiset tarkastavat kaikki etelämaalaisen näköiset ihmiset täysin häpeilemättä. Tavalliset pietarilaiset eivät asiasta välitä.

Jo opiskeluaikana opin sen, että Roomassa voi räjäyttää pommin, eikä siellä sitä huomaa. Helsingissä tämä ei ole mahdollista, koska ihmisiä on niin vähän, että tieto ja tietoisuus pysyy yhtenä, koska yhteiskunnan muodostamme me. Yhteisvastuu koko yhteiskunnasta on tyypillistä pienille yhteisöille ja yhteiskunnallisesti erityisesti valveutuneille marginaaleille.

Venäjä on tässä mielessä hyvä laboratorio. Parannussaarnaajat uskovat tietävänsä sen parhaan ja käynnistävät ties mitä uudistusprosesseja. Arkipäivän venäläinen suhtautuu omien ja vieraiden uudistuksiin, muutoksiin ja agitaatioon perinteisesti. Hössötyksestä ja kovista sanoista huolimatta kaikki hoidetaan vanhaan malliin. Jos tämä ei onnistu suoraan, keksitään ”luovia keinoja”, mutta varsinaisia uudistuksia ei oteta käyttöön kuin puheiden tasolla. ”Herrat tietää. Ne juovat teen sokerin kanssa ja lukevat lehtiä” kuvaa sitä, kuinka uudistuksia ei pohdita eikä niistä välitetä, koska privatisoituneessa yhteiskunnassa huolia ovat vain omat huolet. Yhteiskunnan huolet ovat herrojen murheita. Siksi tänäkin aamuna Nevskin jalkakäytävää puhdistivat lumenluutijamummot aivan kuten 1800-luvulla.

Pietariin saapuivat Vladimir Pyhän luut perjantaina 20.11. Ne olivat näytteillä eri kirkoissa viikon. Luulaatikkoa on kierrätetty eri puolilla koko vuoden. Vakituisesti se on Kristus-Vapahtajan kirkossa Moskovassa. Oikea Vladimir oli Kiovan hallitsija, jonka aikana perustettiin Kiovaan piispanistuin poliittisen konjunktuurin vuoksi. Vladimir kuoli 1015 ja hänen muistonsa häipyi. Moskova keksi Vladimirin valtansa oikeuttajaksi 1400-luvulla. 1600-luvun puolivälissä löydettiin epämääräiset luut Kiovasta ja hankittiin Moskovaan. Nyt koko eliitti kunnioittaa niitä, koska Vladimir Putin on vedonnut Vladimir Pyhän siunaukseen Krimin valtauksen yhteydessä ja muutenkin tukenut valtaansa ajatuksella valtion ja kirkon yhteydestä.

Sen lisäksi, että tämä vallanoiketusperinne on jatkunut 600 vuotta, erikoista on, että tällainen mystinen uskonnollisuus toteutuu Venäjällä, joka oli vielä 25 vuotta sitten täysin ateistinen valtio. Selitys on siinä, että Neuvostoliittokaan ei muuttanut mitään vanhasta Venäjästä. Vaikka kuinka oltiin ateisteja ja politrukit julistivat jumalattomuutta, vanha Venäjä eli, koska kukaan ei ota tosissaan yhtään mitään. Vanhan vitsin mukaan kommunistinen politrukkikin julisti: Vallankumous on niin totta kuin Kristuksen ylösnousemus! Näinpä nykyisen hallinnon on helppo ottaa käyttöön vanha Pyhän Venäjän ohjelma, jolla voidaan alistaa koko Itä-Eurooppa Jumalan tuella.

Asian toinen puoli on tietysti se, että tuskinpa jäännöksiä kunnioittamaan jonottava arkivenäläinen paljoa pohtii sitä, mitä on tekemässä. Nyt tämä on tänään muotia ja näin kuuluu tehdä nyt. Aikoinaan jonotettiin Lenin ruumiin äärelle varmaankin samalla asenteella.

Tämän kaiken ”skippaamisen” toinen puoli on se, että tärkeitäkään uudistuksia ei saada käyntiin. Kaikki ottaa paljon enemmän aikaa kuin suomalainen luulisi. Tästä päästäänkin takaisin kahteen vanhaan teemaan.

Pariisin terrori-iskut ja Siinain konepommi aukaisivat monta solmua. Ukraina on nyt kätevä kaikkien kannalta pistää syrjään ja palata jo Herodotoksen (400-luvulla eKr.) virittämään idän ja lännen taisteluun. Ranskan presidentti saapuikin mitä pikimmin Moskovaan. Tässä hässäkässä turkkilaisten vahingossa tiputtamasta venäläisestä pommikoneesta on taas kehkeytynyt todellinen vanhan basaarikaupan helmi. Oikeasti mikään osapuoli ei halua ottaa sitä tekosyyksi romuttaa viriävää yhteistyötä, mutta sillä voi kiristää muita etuja. Krokotiilinkyyneleiden määrään alkaa jo hukkua. Syytökset ja uhkaukset ylittävät kaiken järjellisen rajan. Suomalaisesta perspektiivistä pitää muistaa, että kaikkea sanottua ei tarvitse ottaa tosissaan. Äitikin aikoinaan uhkasi meitä lapsia, että hän kaivaa lusikalla silmät päästämme, nyppii hiukset yksitellen ja hakkaa meidät kappaleiksi, jos emme käyttäydy kaupassa kunnolla. Olletikin lähiviikkoina sovitaan asia yllättävästi kumpaakin osapuolta tyydyttävästi, josta ei varmasti puutu kaasuputkiulotetta.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Trolliarmeijoita – Professori Jukka Korpela

Viime päivinä trolliarmeijoiden ja hybridisodan suosio on noussut kovasti. Sotatieteiden tohtori Saara Jantunen jopa osoitteli sormella ”hyväntahtoisia tai hyödyllisiä hölmöjä”, jotka nielaisevat koukun ja jakavat propagandaa ymmärtämättömyyksissään. Toplistan kärjessä oli tietenkin dosentti Bäckman.

Keskiaikaisia pyhimystekstejä ammatikseen tutkivana olen äimistynyt siitä, että tämä olisi jotakin uutta. Informaatiovaikuttamista on varmaan harjoitettu siitä lähtien, kun keksittiin historiatiede. Sen keskeisin ideahan on kertoa oma totuus ja uskotella se absoluuttiseksi.

Tilanteen yksinkertaistaminen ja toisten nimittely on vaarallista. Olen yrittänyt saada selvyyttä siihen, mitä Itä-Ukrainasta missäkin uskotaan. Kaikkein varmin tieto tuntuu olevan läntisillä, ennen muuta yhdysvaltalaisilla poliitikoilla ja Moskovan johdolla. Pietarin opiskelijapiireissä halutaan auttaa hätää kärsiviä maanmiehiä eikä soluttautua valloituspuuhiin. Ukrainassa taas joku välittää Donetskista, jos siellä asuu sukulaisia. Toinen käyttää kriisiä politiikan polttoaineena. Kolmatta asia ei voi vähempää kiinnostaa.

Omasta historiastamme tiedämme, että Karjalaa meni vapauttamaan muitakin kuin kansainvälisen fasismin kätyreitä. Valtaenemmistö varmaan toimi aivan vilpittömällä mielellä heimokansan parhaaksi ja pyrki vapauttamaan sen sorrosta. Armas Äikiän näkemykset Suomesta olivat taas aikanaan yhtä objektiivisia kuin nykyisin Suomessa ja muualla asuvien venäläisemigranttien mielipiteet Putinin valtakunnasta.

Hämmästyttävä saavutus nuorelta tutkijalta onkin ajatella, että hänestä poikkeavalla tavalla ajattelevat mutta vuosikymmeniä Venäjää tutkineet kollegat olisivat vain hölmöjä, vihollisen manipuloimia trolleja. Pitäisi ehkä katsoa peiliin: tuliko itse nieltyä läntistä disinformaatiota ja sitten leviteltyä sitä hybridisotaa vastustavana tietona.

Itse asiassa kaikki – niin sisäinen kuin ulkoinenkin – informaatio on pitkälti trollausta. Siinä yritetään ymmärtää toista omilla käsitteillä, jolloin kuva toisesta tulee vääristellyksi. Massiivisinta tämä on englanninkielisessä uutisvälityksessä. Kulttuurillis-historiallisista syistä siinä ulkomaita koskeva informaatio pyritään pukemaan ymmärrettäväksi englantilais-amerikkalaisilla käsitteillä. Valitettavasti tämä tuhoaa usein alkuperäisen idean. Näin luotiin aikoinaan ajatus Kiinan keisarista: oikeasti sikäläinen hallitsijaideologia oli aivan muuta. Sharia-laki ei ole alkuperäisessä kontekstissaan silpomista, ruoskimista ja tappamista. Sananmukaisesti se on polku virvoittavan ja elämälle tärkeän veden äärelle. Se on ohje hyvään elämään. Kuva Al Qaidasta organisoituneena terroristijärjestönä loogisine hal­lintorakenteineen ja hierarkkisine johtoineen on myös englantilainen käännösvirhe, koska amerikkalaisyleisö ei ymmärrä toiminnan muotona muuta kuin yksilöiden johtamia kansoja, valtioita ja järjestäytyneitä organisaatioita. Tämän väärinymmärryksen trollauksella on tapettu miljoonia ihmisiä viimeisen vuosikymmenen aikana.

Nykyinen trollihysteria Suomessa on sikäli kummallista, että meillä ei ole hosuttu Venäjä- eikä Ukraina-uutisoinnissa. Sitä vastoin voi kysyä sitä, miksi monia muita uutisia nostetaan kunkin päivän otsikoihin. Usein kyse on siitä, että jokin taho markkinoi omaa toimintaansa tai sitten uutisiin on helposti saatavissa kuvamateriaalia ohjelmavirraksi. Jos ensimmäinen uutinen kertoo vallankumouksellisesta lääketieteellisestä löydöstä ja seuraava lääketieteen kongressista Helsingissä, tyhmemmänkin pitäisi tajuta toimittajan menneen lankaan: kongressin järjestäjä on onnistunut markkinoimaan itsensä! Ainoastaan tarjolla oleva kuvamateriaali ja kansainvälisten uutisvälittäjien myyntityö selittää sen, että Yhdys­valtalaisen pikkukaupungin kouluammuskelu nousee ykkösuutiseksi. Sehän ei näet ollut uutta, mullistavaa, Suomeen mitenkään vaikuttavaa eikä kansainvälisesti merkittävää traagisuudestaan huolimatta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized