Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2015

Viel’ on Suomi voimissaan! – Professori Jukka Korpela

Porilaisten marssin mukaan Suomi peittää vihollisen hurmeella maan. Kun ajelin kesäkuun alussa kohti Joensuuta, tuli mieleen, että tämä ei olekaan mitään runoilua. Taistelupanssarivaunuja oli ruuhkaksi asti niin rauta- kuin maantielläkin. Belgialaiskollega ihmetteli, että missä nyt mennään. Mentiin siinä, että harjoiteltiin Pielisen itäpuolisessa maastossa ruotsalaisten koukkauksen torjumista.

Kun venäläiset järjestivät pienen sotaharjoituksen Pihkovassa, oli se länsilehdistön mukaan provokaatio, mutta tämä siis ei ollut, kuten useampi reserviupseeriystävä todisti, koska tällaiset harjoitukset vaativat pitkää suunnittelua toisin kuin provokaatiot… kuulemma.

Venäläisellä laskutavalla harjoitukseen osallistui tuplat ilmoitetusta määrästä. Idässä näet lukuun otetaan mukaan kaikki rautateiden vaihdemiehet, bussikuskit ja sairaanhoitajat tuhannen kilometrin säteellä. Tämä tarkoittaa, että Venäjän näkökulmasta rajan takana ähersi hampaisiin asti aseistettu parikymmentuhatmiehinen hyökkäysarmeija nykyaikaisen ilma-aseen tukemana samaan aikaan, kun Venäjän puolella oli joku tuhat äijää ja vanhentuneita suhoi–hävittäjiä. Lisäksi Lapissa hääräsi puoli NATO:a ”erillisissä” ilmasotaharjoituksissa.

Suomeen onkin ”yön hämäryydessä” hankittu Euroopan toiseksi suurin kenttätykistö ja muutakin kalustoa. Kun Venäjän lehdistö kertoo Suomen sijoittaneen ”nopean toiminnan joukot rajan pintaan”, kuulostaa tämä sikäläisittäin aidon uhkaavalta, vaikka asia ei olisikaan totta. Suomi korostaa maltillisia puolustuskulujaan, mutta oikeasti kulut ovat minimaalisia, koska iso osa hallinnon, kuljetusten ja huollon rakenteellisista kustannuksista jää siviiliorganisaatioille kuten VR:lle. Arki-Suomi on monella tavalla valmis sotaorganisaatio. Lisäksi osa reservistä tuntuu tekevän työtä harrastepohjalta. Ainakin kummipoikani ja omista pojistani kaksi vanhinta ovat olleet ihan vain harrasteharjoituksissa.

Nyt sitten vielä lähetettiin lähes miljoona kirjettä reserviläisille, jotta jokainen tietää paikkansa. Vanhin poikani oli siirretty ponttoonipioneerin hommista liikekannallepanoupseeriksi. Sanoi, että liikekannallepano on nyt keskiössä. Minutkin oli merkitty vanhana ukkona vielä ”aktiiviseen reserviin”.

Naapuria pidetään muutenkin hereillä: heitellään syvyyspommeja ja kuvataan sekä julkaistaan jokainen ilmatilaloukkaus, joista suuri osa lienee perimältään venäläistä leväperäisyyttä. Ymmärtäisi näet, jos loukkaajana olisi hävittäjä Karjalan rajalla. Se ei mahdu päähän, että loukkaaja on vanha kömpelö kuljetuskone Itämerellä. Suuren suunnitelman sijaan selitys on taas kerran joko lentäjän tai lennonjohdon tai molempien juopumustila.

Tormakoina ollaan myös muuten. Takavuosiin nähden aivan megatapaus oli viisumien evääminen venäläisvaltuuskunnalta ETYJ:n kokoukseen. Näin ei aiemmin tehty: itse hylkäsin Alla Pugatshovan viisumihakemuksen syksyllä 1986, ja varttitunnissa sain puhelinsoiton UM:stä Hesasta ”korkealta tasolta”. ”Taso” oli toki samaa mieltä ratkaisustani, mutta uusitun hakemuksen hyväksyin vajaassa tunnissa. Nytkin olisi ollut aineksia myös hyväksyä hakemus, mutta kaapin paikka osoitettiin.

Itsenäinen reagointi on hyvä ja oikein, koska näin luodaan pelotetta väärin pelaamista vastaan. Pelotetta kannattaa luoda aina. Suomen virallinen julistus siitä, että vallitsevissa oloissa Suomen ei ole syytä liittoutua on ääneen julistettu uhkaus vallitsevien olojen muuttamista yrittäville.

Reagoinnin pitää olla poliittista laskelmointia. Ero itseisarvoiseen juristerointiin on hiuksenhieno. Ydin on siinä, keskitytäänkö tavoitteeseen vai muotoihin. Ulkopolitiikka on vain muodoiltaan juridiikkaa: se on oikeudelliseen kieleen puettua politiikkaa, jonka tekemiseen juristeja ei kaivata lainkaan. Tätä Paasikivi tarkoitti korostaessaan, että Kreml ei ole kihlakunnanoikeus. Muutaman viimeaikaisen ratkaisun yhteydessä on alkanut epäilyttää, että nyt ollaan menossa kohti naiivia uskoa kansainvälisestä oikeusyhteisöstä.

Ajattelemattomuuden puolelle viisari kallistui juuri ETYJ-jupakassa sikäli, että syntyneestä viisumihämmingistä Suomen johto oli kauhuissaan: syytettiin EU-maita Suomen jättämisestä yksin kuin talvisodan parhaimpina päivinä. Ohimennen hyväksyttiin jopa Venäjän näpäytys: kyse oli väärästä lain tulkinnasta, mutta Putin antoi anteeksi. Jos ihan harkitusti torpattiin viisumit, niin silloin olisi pitänyt kiistää tämäkin lausunto.

Kasvanut uho näkyy myös muilla näyttämöillä. Kreikka uitetaan kölin alta oikein isänkädellä: meillepä ei zorbakset opeta demokratiaa! Voi miettiä, onko ja minkälainen Suomen etu lohkoa EU:n reunavaltioita ulos EU:sta. Kova ydin on tietysti kiva juttu, mutta maantieteellisesti Suomi on sieltä yhtä kaukana kuin Sotkamo Tapiolasta. Kun näin on, kannattaisi ajatella, kun asettelee dominopalikoita ja potkii nurin toisten jonoja.

Ulkopolitiikassa pitää miettiä annettua viestiä pitkällä tähtäimellä, koska tekijöillä on yleensä pitkä muisti. Suomen EU-neuvottelijat muistavat 90-luvun alusta Kreikan silloisen pääministerin erittäin hankalana tapauksena. Tämä suhtautui suomalaisiin ylimielisesti ja piti heitä Eurooppaan kuulumattomina moukkina. Suomen nykyisen ulkopolitiikan arkkitehdeissä on edelleen mukana samoja ihmisiä, mutta nyt huomattavasti vaikutusvaltaisemmissa asemissa. Onko nyt mahtanut olla jonkin laskun kuittauspaikka?

Kaikesta häsläämisestä huolimatta Venäjä on ihan varteenotettava vastustaja. Sitä kannattaa pelotella, mutta suolapanosten ampuminen karhun perseeseen ei ole ihan kaikkein viisain metodi pitkän päälle, jos itse ei ole ylivoimainen avomaapainissa. Jossakin vaiheessa voi olla myöhäistä huudella ”vitsi”, ”vitsi”, ”vitsi” eli ”aprillia” ja yrittää sillä tehdä tehtyä tekemättömäksi. Siksipä konflikteja ei kannata muuttaa vain meidän välisiksi, vaan katsoa, missä kelkka kulkee.

On toki Suomen etu, että Venäjä ei siirrä yksipuolisesti naapuriensa rajoja. Silti Krimin kriisi on vain välillisesti Suomen ongelma. Kun ranskalainen parlamenttivaltuuskunta vierailee Krimillä ja Saksa on hiljaa koko ongelmasta, on tämä fakta ja silloin tuskin Suomen kannattaa pitää ongelmia otsikoissa Viron, Liettuan ja Puolan ohjeiden mukaisesti. Niillä on ihan oma agendansa tässä.

Saksa on henkisesti läheinen kumppani Suomelle jo keskiajan hansakauppiaista ja Martti Lutherista lähtien. Joku vuosi sitten vaimoni pohti berliiniläisen esikaupungin pubissa, miten tämä eroaa Korsosta. Kumpikaan meistä ei löytänyt kielen (jota kumpikin osaamme sujuvasti) lisäksi yhtään eroa. Silti Saksan tie ei ainakaan aina ole ollut Suomelle menestyksen valtaväylä. Siksi sitäkään ei kannata tukea järkisyitä enempää.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized