Soiden ojituksella puun kasvatusta ja turpeen nostamista varten on tehty ja tehdään edelleen luvallisesti mittasuhteiltaan ja vaikutuksiltaan valtavaa ympäristöhävitystä, johon viranomaiset jopa kannustavat tukiaisilla ja palkinnoilla. Sitä täydennetään avohakkuilla ja maanmuokkauksilla. Soiden laidoilla kangasmaitakin ojitetaan. Tuhotöistä ei tehdä edes ympäristöarvioita, vaan touhu on villiä ja vapaata. Useat rantojen asukkaat; mökkiläiset ja vakinaiset, valittavat, että heidän lampensa, järvensä ja merenlahtensa kirkkaat vedet alkoivat samentua ja muuttua ruskeiksi sen jälkeen, kun lähistöllä tehtiin soiden ojituksia. Jopa puro- ja jokivedet ovat liattuja. Suomessa, runsaiden lampien ja järvien maassa lienee sellaisia asukkaita kymmeniä ellei satoja tuhansia, joiden kotivedet on pilattu valtion johdolla ja verovaroilla.
Harva suomalainen rohkenee valittaa vesiensä pilaamisesta. Ei ole paikkaa, mihin valittaakaan. Moitteet viranomaisille kaikuvat kuuroille korville korvauksista puhumattakaan. Jos saa kritiikin julki jossakin tiedotusvälineessä, on vaarassa saada viranomaisten vihat päällensä.
Vedet ojitetuilta soilta ja muokatuilta avohakkuualoilta pyrkivät luonnollisesti kulkeutumaan alaspäin. Tällöin ne aina ensin valuvat läheisiin luonnonvesiin ja virtaavat sitten vähitellen lähimeriin asti. Kulkiessaan ne likaavat juoma-, kala- ja talousvedet.
Ojitusten laajuuden ymmärtää, kun ottaa käteensä esimerkiksi maastokartan melkein miltä paikkakunnalta tahansa. Kartta on pahimmillaan lähes täynnä sinistä viivastoa. Se kuvaa suo-ojien valtavaa määrää. Kaikki siniset viivat johtavat läheisiin jokiin, lampiin ja järviin. Joissakin tapauksissa oja päättyy vähän ennen luonnonvettä ikään kuin pidättämään likavettä. Suojavyöhyke on kuitenkin vain näköharha. Toistuvat tulvat pakottavat ojavedet kulkemaan yli ja läpi suojavyöhykkeen. Muutoin ojitus ei tehoaisikaan. Suunnistuskartat paljastavat avoalojen ja taimikoiden laajuuden.
Monet mökkiläiset ovat kysyneet, mitä voisi tehdä tilanteen korjaamiseksi. Neuvot ovat kovin vähäisiä. Ojitetun suon ja kangasmaan vedet valuvat luonnonvesiin niin kauan kuin suon turpeen ja avoalan humuksen maatuminen eli hajoaminen jatkuu. Hajoamiskaasut karkaavat myös ilmaa pilaamaan ja nopeuttamaan ilmastonmuutosta. Ojavesien allastaminen, patoaminen ja muut temput eivät juuri auta, koska ne eivät pysäytä turpeen hajoamista. Jo Suomessakin voimakkaat ja mihin aikaan tahansa vuodesta tapahtuvat rankkasateet ja niistä syntyvät tulvat kuljettavat suovedet yli altaiden ja patojen.
Ainoa tiedossani oleva korjauskeino on orgaanisen aineksen hajoamisen pysäyttäminen. Se tapahtuisi kaikkien ojien tukkimisella eli ojien täyttämisellä turpeella. Kaivinkoneella olisi silloin hyödyllistä tehtävää. Tosin täyttäminen merkitsee täyttöturpeen pöyhimisen seurauksena jonkin aikaa päästöjen lisääntymistä, kunnes kasvillisuus sitoo turpeen ja maatuminen pysähtyy.
Yli puolet Suomen kymmenen miljoonan hehtaarin soista on jo ojitettu. Tuhoa on täydennetty ja varmistettu kunnostusojituksilla, ojien perkauksilla ja täydennysojituksilla. Idolina on tarina Saarijärven Paavosta, joka hullun lailla kuokki ja lapioi soita pelloksi. Kuokka ja lapio osoittautuivat liian hitaiksi kaivuvälineiksi. Niinpä käyttöön otettiin valtavat oja-aurat ja kaivinkoneet. Tätä maagista touhua ei ole saanut kritisoida eikä pilkata. Sellainen henkilö on leimattu isänmaan viholliseksi, nykyaikana ehkä peräti kommunistiksi tai terroristiksi.
Alun perin Suomen lipun värit; valkoinen ja sininen perustuivat luontoon. Valkoinen oli puhtaan lumen ja sininen puhtaiden järvien väri. Nykyisin lumi on harmaata muun muassa omien ja Keski-Euroopan hiilivoimaloiden ansiosta. Etelä-Suomessa lumen useina talvina puuttuessa ilmaston pilaamisen vuoksi maa näkyy mustana, ruskeana ja harmaana eikä valkoisena lipun värinä. Järvien, lampien, merenlahtien ja jokien sininen väri on muuttunut likaisen ruskeaksi.
Kun totiset suomalaiset tarttuvat johonkin toimeen, he eivät osaa lopettaa. Niinpä paljon sellaisiakin ravinneköyhiä soita on ojitettu, joissa puiden kasvatus ei ole onnistunut. Vedet on kuitenkin ojituksilla onnistuttu pilaamaan. Huomattava osa orgaanisesta aineksesta on kolloidisessa muodossa saostuen vasta kohdatessaan happaman suolaisen meriveden. Painuttuaan pohjaan se kuluttaa syvänteiden veden hapen. Sen jälkeen merenkäynti nostaa tätä orgaanista mujua toistuvasti pintaan ruokkimaan leväkukintoja.
Pekka Viherä on perusteellisesti perehtynyt esimerkiksi Suomenlahden saastumiseen. Hän on todennut, että näyttää melkoisen selvältä, että 1960 alkaneet Suomenlahden ongelmat johtuvat yksinomaan Suomen soilta tulleista päästöistä. Mikään muu tapahtuma ei pysty selittämään, minne miljoonia tonneja happea on kadonnut Suomenlahden syvänteistä neljässä eri vaiheessa. Ne voidaan ajallisesti sitoa soiden ojituksiin.
Kyseessä on varmaan yksi maailman suurimmista ympäristörikoksista. Ketään ei ole siitä syytetty eikä tuomittu tuskin edes moitittu. Pahimpia ojittajia on palkittu kunniamerkeillä, arvonimillä ja Tapion ansiomerkeillä. Valtiovalta on harhautettu maksamaan tuho veronmaksajilta perityillä tukiaisilla. Massiivista puuhaa on rahoitettu jopa Maailmanpankilta haetulla velkarahalla. Ojitussankareita on ylistetty mediassa. He ovat kilvoitelleet ojakilometreillä, ei puiden kasvulla. Kaverit ylistävät kavereitaan.
Tätä maan, ilman ja vesien pilaamista on kutsuttu hulluimmillaan metsänparannukseksi ja maanmuokkausta maanparannukseksi ja niihin hukattuja rahoja metsänparannusvaroiksi. Kyse on kuitenkin molemmissa metsän pahennuksesta. Tämä ympäristön pilaaminen pahenee edelleen, sillä ojitettujen soiden turpeen maatuminen eli lahoaminen jatkuu niin kauan kuin sitä riittää; ehkä satoja vuosia.
Maailman mitassa yksi suuri huolen aihe on ikiroudassa olleiden turvemaiden sulaminen, joka on jo alkanut. Samalla tavalla ojituksen kanssa ilmaan vapautuu suunnaton määrä myrkyllisiä kaasuja; hiilidioksidin lisäksi muun muassa metaania, rikkivetyä ja jopa liukoista elohopeaa. Tulevaisuudesta vastuullisessa oikeusvaltiossa ojitusorganisaatiot, metsäpoliisit ja metsänhoitoyhdistykset olisi pitänyt tuomita ympäristörikoksista; metsäluonnon maan, vesien ja ilman pilaamisesta. Nykymuotoista metsäalan koulutusta ei olisi koskaan pitänyt aloittaa eikä virkoja perustaa. Sama ammattikunta, joka on ojitukseen vihkiytynyt, ei ole kelvollinen eikä kykenevä sen seurauksia korjaamaan. Sen ymmärrys ei ole hääppöinen, kun se ei osaa muuta kuin kaivattaa ojia, hakkuuttaa avoaloja, raivauttaa alikasvoksia, möykyttää maan pintaa. Lisäksi se hävittää koivuja ja muita lehtipuita, jotka huolehtivat parhaimmillaan maan kuivatuksesta ilman maan repimistä. Niillä on lisäksi maan elävyyttä parantava vaikutus. Tarvitaan uusi ammattikunta korjaamaan tehtyjä suunnattomia virheitä.
Poliitikot ovat voimattomia näiden ympäristökatastrofien edessä. He eivät uskalla puuttua niihin. He saisivat silloin virkamiesten ja teollisuuspomojen vihat päälleen. Äänestäjät kaikkoaisivat. Mitään korjauksia tuskin saadaan aikaan, vaan entinen meno jatkuu ja media vaikenee. Poliitikkojen toimintaa kuvastaa yliasiamies Pentti K. Vilppulan kertomat kokemukset. Hän vei kepun ryhmäpuheenjohtaja Matti Ruokolalle professori Matti Leikolan kanssa laatimani kirjeen valtioneuvostolle istutusmäntyjen huonosta laadusta. Ruokola oli vain tokaissut: ”No, me tulemme hankkimaan uusia asiantuntijoita”.
Arator 