Tieteellinen tieto – Dosentti, YTT Kari E. Turunen

Kullakin tieteellä on omat peruskäsitteensä ja perushavaintonsa. Tätä tieteen ydintä voi kutsua kyseisen tieteen fenomenologiaksi. Kehittääkseen tiedettä tutkijat pyrkivät saavuttamaan uusia havaintoja sekä luomaan niihin perustuvia uusia käsitteitä. Tieteen paradigman täytyy muuttua, kun tutkija törmää uusiin havaintoihin tai keksii uusia käsitteitä, jotka kuvastavat hänen mielestään aiempaa paremmin tiedonalan rakennetta. Seuraavassa kuvaan joitakin tieteitä, niiden fenomenologista ydintä.

Formaaliset tieteet

Tieteen huippuna voi pitää geometrian aksiomatiikkaa. Nuorena matematiikan opiskelijana kuuntelin innostuneesti geometrian luentoja. Ymmärsin, että geometria on tärkeä tieteen malli, jossa käsitteet on viety intuitiiviseen selkeyteen asti. Jokaisen tiedeopiskelijan täytyisi omaksua jossain määrin geometrian aksiomatiikkaa. Sen avulla hän saa kokemuksen siitä, mitä tiede on. Ajattelun ponnistus ja päättely, jota yksilö joutuu harjoittamaan, kehittää hänen ajatteluaan. Samoin fenomenologinen mielikuvitus rakentaa täsmällistä ajattelua.

Aluksi geometriassa esitellään ne oliot, joilla se toimii. Tasogeometrian tärkeimpiä olioita ovat esimerkiksi piste, suora, ympyrä ja taso. Geometrian harrastajan täytyy oppia, kuinka nämä käsitteet toimivat. Ne ovat täydellisiä abstraktioita, jotka voi ymmärtää vain intuitiivisesti. Geometriassa on perusolioiden ohella myös perusoperaatioita; esimerkiksi piste voi olla joko suoralla tai suoran ulkopuolella. Jos sinulla on kaksi pistettä, ne määrittelevät suoran. Geometria siis koostuu harvalukuisesta joukosta perusolioita ja perusväitteitä. Tieteen perustaksi hyväksytään tietyt käsitteet ja niiden väliset peruslauseet. Kaikki lukuisat geometrian lauseet johdetaan muutamista perusväitteistä.

Aleksandriassa noin 300 eaa. Eukleides-niminen kreikkalainen kehitti geometrian aksiomaattisen järjestelmän. Jo tuolloin ongelmaksi muodostui se, voiko suoran ulkopuolella olevan pisteen kautta asettaa kulkemaan vain yksi alkuperäisen suoran kanssa samansuuntainen suora. Matemaatikot olisivat halunneet johtaa tämän ns. paralleeli-aksiooman geometrian muista peruslauseista eli premisseistä. Siinä ei onnistuttu, joten varsinkin 1800-luvulla syntyi epäeuklidisia geometrisia järjestelmiä, joissa paralleeli-suorien lukumääräksi saatettiin asettaa jokin mielivaltainen kokonaisluku.

Geometrisia olioita voi toki havainnollistaa vaikkapa piirtämällä paperille pisteitä, suoria ja ympyröitä. Näin syntyvät karkeat kuvalliset vastineet. Piirrokset tuntuvat jotenkin ilmaisevan ajatuksen yhteyden havaintoon. Havainto ei määrittele kuitenkaan käsitteen merkitystä, koska geometrian käsitteet syntyvät intuitiivisesti ja nimenomaan yhteydestä toisiin geometrisiin käsitteisiin. Käsitteen ”substanssi” on se, että se on syntynyt yksilön mielikuvituksessa, mutta opiskelijan on abstrahoitava myös mielessään käsitteen käsite.

Monet luonnontieteet jäljittelevät aksiomaattista geometriaa. Ajatellaanpa vaikka klassista mekaniikkaa. Siinä kuitenkin täytyy ottaa jo mukaan käsitteitä, jotka ovat enemmän kuin vain geometriaa. Se kuvaa partikkeleiden liikettä, olipa kyse pienistä hiukkasista tai taivaankappaleista. Se matkii aksiomaattista geometriaa, vaikka klassiseen mekaniikan matematiikkaan tulee mukaan sellaisia lisäkäsitteitä kuten voima, vauhti, nopeus ja kiihtyvyys. Mekaniikka luodaan puhtaan matematiikan ja ”vähemmän puhtaan aineen” perustalle. Monet hyvin menestyneet luonnontieteet ovat rakentuneet soveltavan matematiikan ja asianomaisen tieteen kohdealueen substantiaaliselle pohjalle. Meillä on lukuisia matematiikkaa soveltavia formaalisia tieteitä, jotka ovat edistyneet tehokkaasti. Sitä, että tiede voidaan rakentaa formaaliseksi, on pidetty tieteen todellisena ihanteena.

Ei-formaaliset tieteet

Moniin ei-formaalisiin tieteisiin kohdistuu epäilyä, ovatko ne tieteitä ollenkaan? Pystyvätkö ne ponnistamaan käsitteen muodostuksessa suhteellisen vakioisiin käsitteisiin? Usein näissäkin tieteissä tieteellisenä pidetään vain sitä osaa, joka on ilmaistavissa matemaattisesti, vaikka matematiikan sovellus on hyvin rajoittunutta. Tällöin käytetään monesti tilastotiedettä, jonka perustana on olioiden määrä, laatu tai niiden luokittelu.

Tieteen tutkijan on tärkeätä tiedostaa, että ihmisen mieli luo tiedon, käsitteet ja käsitykset. Oivalsin, että ajattelu oli kiinteässä yhteydessä tietoon ja tietämiseen. Siksi aloitin tutkimalla ajattelua, koska se luo keskeisesti tietämisen. Myös geometria ja funktionaaliset tieteet ovat ihmismielen ja ajattelun luomuksia. Huomasin kaksi asiaa yhtä aikaa. Tieto ja tietäminen ovat ihmisen kokemusta, jopa myös tunteiden tiedostaminen, joka oli unohtunut monelta ihmistieteilijältä. Niinpä tunteiden tutkiminen ei ollut tehnyt valtavaa harppausta, jonka monet funktionaaliset tieteet ovat jo tehneet.

Oivalsin häpeän tunteen keskeisyyden ihmisen tunneavaruudessa 1980-luvun alussa. Ihmisen ei ole helppo tiedostaa häpeää tai sen lukuisia eri laatuja. Kun yksilö ponnistaa tiedostaakseen häpeän käsitteen, hän oppii tunnistamaan tämän ilmiön. Ihminen voi kehittää häpeän kokemusta, kun hän kohtaa yhä rohkeammin tämän tunteen eri laadut. Nuorena yksilö ei tavallisesti uskalla avautua häpeälle ja tieto häpeästä pysyy suljettuna ja kapeana. Hän ei esimerkiksi huomaa valtajärjestelmiä, jotka pitävät häpeän avulla häntä vallassaan.

Käytän tässä esimerkkinä vain häpeää, vaikka tunteita vivahteineen on paljon ja ne ovat keskeinen osa ihmisen kokemusta. Havaitsin, että häpeän tunne syntyi minussa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, joita oli todellisuudessa rajattoman paljon. Kiusaantuneena ja tuskaisena huomasin, että häpesin voimakkaasti monissa tilanteissa; se oli usein luennoilla vaikeasti voitettava tunne. Mutta myös kuulijat häpesivät ja joskus häpesin kuulijana. Häpeän tunteesta voi intuitiivisesti oivaltaa, että se kuuluu jokaisen ihmisen rakenteeseen. Se on sisäinen liikahdus, joka pakottaa ihmisen usein tiettyyn ulkoiseen liikkeeseen. Emme voi sitä aina kätkeä, vaikka haluaisimme piilottaa sen itseltämme tai muilta yksilöiltä. Se on kipeä tunne, joten emme haluaisi sitä aina kohdata, emmekä niin muodoin tunnistaa, tiedostaa ja tunnustaa.

Häpeän käsite laajenee ja syventyy ihmisen mielessä jatkuvasti hänen huomatessaan, kuinka moni-ilmeisesti tuo tunne toimii osana kokemusta. Tunne on kokemuslaatu ja myös yllyke. Yksilö tavallaan kamppailee itsensä kanssa liittyessään tunteiden välityksellä ympäristöönsä. Ihmisen ponnistelu tunneavaruutensa jäsentämiseksi johtaa hänet löytämään laajan joukon tunteita, yllykkeitä ja monia ihmisen sisäisen olemuksen rakenteita. Tärkeä on huomata, että tunnekokemukset muodostavat oman avaruutensa, jota varten tulee luoda oma tiede.

Häpeä on yhteydessä lukemattomiin muihin tunteisiin. Voin tutkia sitä koko elämäni ajan ja aina löydän jotain uutta. Oman kokemuksen ja tunteiden tunnistaminen on monesti tuskallista. En sukella tässä tämän enempää tunteisiin ja niiden synnyttämiin loputtomiin vivahteisiin. Totean vain lyhyesti, että tunteista voi rakentaa perusteltuja ja vakaita kokonaisuuksia, jotka muistuttavat funktionaalisia käsitejärjestelmiä. Huolellinen tarkkailu nostaa esiin tunteen fenomenologisen ytimen. Kutsun tätä hahmolliseksi käsitteenmuodostukseksi[1]. Se on erilaista käsitteenmuodostusta, kuin formaalisissa tieteissä.

[1] Tieto-opillisia näkemyksiäni olen esittänyt laajemmin teoksissani: Minusta näyttää – johdatus reflektiiviseen filosofiaan 1998 ja Tieto ja tiede 1995 Atena Kustannus Oy.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s