Kirjoittajan arkistot: kaipihlajamaa

Mestari Eckhart ja ihmisen riippumattomuus – FM, kääntäjä Kai Pihlajamaa

Ihmisen taipumukset ja riippuvuudet muodostavat inhimillisyyden perustan, sekä hyvässä että pahassa. Monesti olemme niin lähellä riippuvuuksiamme, tai ne ovat niin olennainen osa persoonallisuuttamme, että emme ehkä lainkaan huomaa niiden vaikutusta itsessämme. Ja vaikka olisimmekin tietoisia riippuvuuksistamme, halu itsen hellimiseen niiden kautta on usein ylitsepääsemättömän voimakas. Ja sikäli kuin elämä pysyy raiteillaan, niin miksipä niitä aina edes pitäisi kitkeä.

Jäin miettimään oman elämäni sisältöjä ja myös sisällöttömyyttä erään ulkomaanmatkan jälkeen, jonka aikana en juurikaan käyttänyt älypuhelintani. Normaalisti kotona, olinpa sitten ulkona liikkeellä lastenrattaiden kanssa, tai viime töikseni ennen nukkumaanmenoa, selaan kännykästä nettilehdet ja tarkistan sähköpostin. Ja näin tapahtuu lukuisia kertoja päivän aikana, vaikka vuosikausiin en ole enää saanut netin käytöstä puhelimessa sellaisia elämyksiä kuin ensimmäistä IPhoneani selaillessa. Olen koukussa kännykkään.

Juuri tämänkaltaisten nykyajan ihmisen elämänhallinnan ongelmien vastapainoksi on ajassamme syntynyt pyrkimyksiä tiedostaa läsnäoloa tässä hetkessä. ”Mindfulness” ym. tekniikat pyrkivät rauhoittamaan ihmistä hyväksyvään läsnäoloon, niin ettei meidän tarvitsisi kaiken aikaa juosta itseämme karkuun, miten milläkin tavalla.

Euroopan keskiajalta, 1200- ja 1300-lukujen vaihteesta löytyy hahmo, jonka näkemykset hengen kilvoittelusta saattavat löytää vastakaikua itseensä eksyneen nykyihmisen mielessä. Ei kuitenkaan siksi, että kyseinen ajattelija, saksalainen Mestari Eckhart (1260-1328), päästäisi ihmisen kovin helpolla. Eckhartin ajatus ihmisen ”riippumattomuudesta” (alk. keskiyläsaksa ”abegescheidenheit”) voi tuntua hengellisesti korkealentoiselta ja siitä saattaa aluksi olla vaikea löytää tarttumapintaa.

Eckhartin omalaatuisessa uskonnonfilosofiassa ”riippumattomuus” on sielun tila, joka johdattaa ihmisen kaikista lähimmäksi Jumalaa, jopa nöyryyttä ja rakkauttakin paremmin. Tällaisen riippumattomuuden taustalla on kolme muuta tärkeää hengellisen köyhyyden määrettä: ei-tietäminen, ei-tahtominen ja ei-omistaminen. Näillä Vuorisaarnan hengen mukaisilla käsitteillä Eckhart kurkottaa syvälle sisimpään, kohti ihmisen itsekkyyden perustoja.

Eckhartin aikana asioita ei kuitenkaan vielä psykologisoitu samalla tavalla kuin nyt teemme ja siksi tarkempi itsekkyyden analyysi jää Eckhartilta tekemättä. Mutta sikäli kuin Eckhartia luetaan nykyajassa tästä näkökulmasta, Mestarissa voi nähdä myös ihmisen alemman luonnon ymmärtäjän.

Mielestäni Mestari Eckhart on oivaltanut ihmisluonnon taipumuksista jotakin hyvin oleellista. Tästä voin vahvistua yksinkertaisesti vain tarkkailemalla itseäni. Tietämisen, tai tarkemmin sanottuna ”paremmin tietämisen” yllyke on alituinen seuralaiseni sosiaalisessa elämässä. Kunpa tuntisin itseni ilman sitä. Myös itseni ympärille kietoutuva tahto, sekä myös omistuksista kiinni pitäminen, ovat aivan yhtä raskaita havaintoja.

Tältä pohjalta ymmärrän, että Eckhart viittaa kyseisillä ihanteilla siihen verhoon, josta inhimillinen identiteettini suurelta osin koostuu. Uskon Eckhartin haluavan riippumattomuuden ihanteellaan purkaa ihmisen kiinnittymistä itseensä, esimerkiksi omaan ajatteluunsa ja tahtoonsa. Ajattelun ”kuvat” ovat Eckhartille luotua maailmaa, josta on ponnisteltava eroon. Luodun takana on toinen todellisuus, luomaton Jumala. Purkamalla tällä tavalla itseään ihminen asettuu yhä avoimempana Jumalan eteen. Jumalan, jonka olemuksesta Eckhart katsoo parhaimmaksi vaieta. Varmemmaksi vakuudeksi: Eckhartin ei-tietämisen ihanne ei siis tarkoita yleistiedon puutteen tai muun vastaavan ihannointia, vaan tilaa jossa ihminen nöyrtyy ja hellittää omasta ylpeydestään.

Mestari Eckhartin syvästi hengellisessä kontekstissa ihmissielun riippumattomuus luo tietä kohti Jumalaa. Riippumattomuuden ihanteiden pohdiskelu on varmasti sielua eheyttävää myös maallisemmasta näkökulmasta. On suurta vapautta olla haluamatta aina jotakin, tai olla vain, pyrkimättä tuomaan itseä esille.

Siinä missä maailma ympärillämme toitottaa alituista kasvua ja kehitystä, eckhartilaista henkisen kasvun suuntaa voisi kuvata päinvastaiseksi. Kun ulkovaltojen (vai onko kaikki sittenkin sisäistä?) ote ihmisestä raukeaa, minuus pikemminkin pienenee kuin suurenee. Ehkäpä juuri tällä kohtaa taivas ja maa lyövät kättä toisilleen.

Minä jään edelleen kilvoittelemaan kännykän käytön kanssa, enkä osaa sanoa onko asialla sen kummempaa taivaallista merkitystä. Sen sijaan kohta kaksivuotias lapsemme osaa jo ilmaista, että isin pitäisi olla mieluummin hänen kanssaan leikkimässä kuin selailemassa tärkeänä puhelintaan. Kunpa osaisin vetää tästä käytännölliset johtopäätökset.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

InterCity 921 ja Pyhän Hengen kielikurssi – FM, kääntäjä Kai Pihlajamaa

Juttelin jokin aika sitten Turun ja Tampereen välisellä junamatkalla kahden amerikkalaisen mormonipojan kanssa. Nuorukaiset istuivat väljässä junassa vaunun keskiosan pöytäpaikoilla, toisella puolella kuin minä ja ystäväni. Kuuntelin alkumatkasta toisella korvalla heidän kaunista amerikanenglantiaan, ja mietin samalla mormonien erikoista tapaa lähettää kaikki parikymppiset nuorensa ympäri maailmaa lähetyssaarnaajiksi, peräti kahden vuoden ajaksi.

Luin kerran eräästä amerikkalaisesta aikakausilehdestä pitkän artikkelin mormonien Utahissa sijaitsevasta koulutuskeskuksesta. Se on paikka jossa kaikki maailmalle lähetettävät lähetyssaarnaajat viettävät parisen kuukautta ”tehokoulutuksessa”. Tuon lyhen kurssin aikana nuoret opettelevat (ja todellakin oppivat) kohdemaan kielen ja kulttuurin perusteet. Siellä annettava koulutus on artikkelin mukaan niin tehokasta, että jopa Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu, se kuuluisa CIA, oli ollut kiinnostunut perehtymään mormonien pedagogiikkaan. Etenkin hämmästyttävä tehokkuus vieraiden kielten oppimisessa oli herättänyt CIA:n huomion. Oppimistavat eivät kuitenkaan olleet suoraan siirrettävissä agenttien koulutukseen, ja CIA:n kiinnostus asiaan loppui viimeistään kun Utahista kerrottiin, että kielten oppimisessa rukous ja Pyhän Hengen yhteys on jopa tärkeämpää kuin kielioppikirjojen lukeminen.

Toinen nuorukaisista näytti lukevan suomen kielen kielioppikirjaa. ”Studying finnish?”, kysyin häneltä käytävän ylitse. Hän kääntyi hymyillen puoleeni ja vastasi myöntävästi. Juttelimme hetken niitä näitä englanniksi. Pian hän vaihtoi kielen suomeksi ja kertoi asuneensa maassamme seitsemän kuukautta. Hänen suomensa oli kutakuinkin virheetöntä ja huolitellusti äännettyä. Jatkoimme keskustelua samalla kun hänen toverinsa kirjoitti kaikessa rauhassa päiväkirjaansa.

Sain kuulla suomalaisista kaupungeista joissa hän oli tähän mennessä käynyt, ja minä puolestani kerroin omia muistojani USA:sta. Mormonit – tällainen muistikuva minulla on muistakin tapaamistani – ovat todella huomaavaista juttuseuraa.

Välillä syvennyin lukemaan lehteä, ja olin tyytyväinen keskusteluun nuorukaisten kanssa. Hiljaa mielessäni toivoin junan pian saapuvan Tampereelle. Mormonipojat olivat kuitenkin työmatkalla. Melko pian toinen kysyi minulta, tiedänkö jotain siitä miksi he ovat täällä. Juna ei ollut silloin vielä edes Toijalassa. Huokaisin sisimmässäni ja vastasin olevani perillä siitä. Sen jälkeen he kysyivät millaista on minun hengellisyyteni.

Ennen kuin kerron mitä vastasin, voin sanoa että kysymys koskettaa mieliaihettani, asiaa jota koskettelen sisimmässäni kaiken aikaa. Nyt huomasin kuitenkin, että en ollut valmistautunut puhumaan siitä. Puntaroin pitkään vastaustani, sillä hengellisistä asioista puhumiseen liittyy aina se varaus, että käsitteet sisältävät ihmisille erilaisia merkityksiä. Emme voi tietää toistemme tulokulmia asioihin. Nyt kuitenkin tiesin Jumalan olevan vahvana näiden nuorten miesten mielessä.

En puhunut heille mitään Jumalasta, vaan siitä, että yritän saada etäisyyttä omaan ajatteluuni, jotta huomaisin mitä kaikkea Jumala ei ainakaan ole. Jumala tuskin on se Jumala, miksi häntä mielessäni luulen. Yritän vältellä Jumalaa ja pysytellä hänestä erossa. Mitä paremmin siinä onnistun, sitä lähempänä voin olla häntä.

Huomasin yllätyksen nuorukaisten kasvoilla. He olivat kuitenkin kiinnostuneita epätavallisesta uskontunnustuksestani, mistä lienee jälleen kiittäminen Utahin koulutuskeskusta. En kuitenkaan halunnut enää jatkaa omaa kertomustani, vaan siirsin puheen heidän jumalakäsitykseensä. Tai oikeampaa olisi ehkä puhua jumalatuntemuksesta, niin vahva henki välittyi heidän puhuessaan rukousyhteydestään Jumalaan.

Tuolla hetkellä tunsin olevani melkeinpä kateellinen heidän jumalasuhteestaan. Heittäytyessäni avoimesti kuuntelemaan heidän käsitystään Pyhästä Hengestä, joka kohottaa ihmisen sielun matelemasta alemman luonnon kurjuudessa, tunsin nuorukaisten elävän todeksi juuri tuota ihmettä. Ja, tätä en voi lakata ihmettelemästä, kaiken lisäksi se tapahtuu täysin sujuvalla suomen kielellä, vain seitsemän kuukauden maassaolon jälkeen.

Junan kuuluttajan kiitellessä Tampereelle jääviä matkustajia mekin hyvästelimme toisemme. Mietin pitkään nuorukaisten jättämää henkevää vaikutelmaa, eräänlaista hengen läpitunkevuutta heidän olemuksissaan. Tällaiset lähes hämmästyttävät hengelliset saavutukset jäävät monesti varjoon, huomion kiinnittyessä eri uskonryhmiä leimaaviin ennakko-oletuksiin. Mietin myös omaa ylpeyttäni ja sitä, miten helposti lankean paremmin tietämiseen. Siitäkin huolimatta nyt nuorukaisilta lahjaksi saamani ”Mormonin kirja” taitaa lopulta jäädä vähälle käytölle kirjahyllyssäni.

1 kommentti

Kategoria(t): Uncategorized