Trolliarmeijoita – Professori Jukka Korpela

Viime päivinä trolliarmeijoiden ja hybridisodan suosio on noussut kovasti. Sotatieteiden tohtori Saara Jantunen jopa osoitteli sormella ”hyväntahtoisia tai hyödyllisiä hölmöjä”, jotka nielaisevat koukun ja jakavat propagandaa ymmärtämättömyyksissään. Toplistan kärjessä oli tietenkin dosentti Bäckman.

Keskiaikaisia pyhimystekstejä ammatikseen tutkivana olen äimistynyt siitä, että tämä olisi jotakin uutta. Informaatiovaikuttamista on varmaan harjoitettu siitä lähtien, kun keksittiin historiatiede. Sen keskeisin ideahan on kertoa oma totuus ja uskotella se absoluuttiseksi.

Tilanteen yksinkertaistaminen ja toisten nimittely on vaarallista. Olen yrittänyt saada selvyyttä siihen, mitä Itä-Ukrainasta missäkin uskotaan. Kaikkein varmin tieto tuntuu olevan läntisillä, ennen muuta yhdysvaltalaisilla poliitikoilla ja Moskovan johdolla. Pietarin opiskelijapiireissä halutaan auttaa hätää kärsiviä maanmiehiä eikä soluttautua valloituspuuhiin. Ukrainassa taas joku välittää Donetskista, jos siellä asuu sukulaisia. Toinen käyttää kriisiä politiikan polttoaineena. Kolmatta asia ei voi vähempää kiinnostaa.

Omasta historiastamme tiedämme, että Karjalaa meni vapauttamaan muitakin kuin kansainvälisen fasismin kätyreitä. Valtaenemmistö varmaan toimi aivan vilpittömällä mielellä heimokansan parhaaksi ja pyrki vapauttamaan sen sorrosta. Armas Äikiän näkemykset Suomesta olivat taas aikanaan yhtä objektiivisia kuin nykyisin Suomessa ja muualla asuvien venäläisemigranttien mielipiteet Putinin valtakunnasta.

Hämmästyttävä saavutus nuorelta tutkijalta onkin ajatella, että hänestä poikkeavalla tavalla ajattelevat mutta vuosikymmeniä Venäjää tutkineet kollegat olisivat vain hölmöjä, vihollisen manipuloimia trolleja. Pitäisi ehkä katsoa peiliin: tuliko itse nieltyä läntistä disinformaatiota ja sitten leviteltyä sitä hybridisotaa vastustavana tietona.

Itse asiassa kaikki – niin sisäinen kuin ulkoinenkin – informaatio on pitkälti trollausta. Siinä yritetään ymmärtää toista omilla käsitteillä, jolloin kuva toisesta tulee vääristellyksi. Massiivisinta tämä on englanninkielisessä uutisvälityksessä. Kulttuurillis-historiallisista syistä siinä ulkomaita koskeva informaatio pyritään pukemaan ymmärrettäväksi englantilais-amerikkalaisilla käsitteillä. Valitettavasti tämä tuhoaa usein alkuperäisen idean. Näin luotiin aikoinaan ajatus Kiinan keisarista: oikeasti sikäläinen hallitsijaideologia oli aivan muuta. Sharia-laki ei ole alkuperäisessä kontekstissaan silpomista, ruoskimista ja tappamista. Sananmukaisesti se on polku virvoittavan ja elämälle tärkeän veden äärelle. Se on ohje hyvään elämään. Kuva Al Qaidasta organisoituneena terroristijärjestönä loogisine hal­lintorakenteineen ja hierarkkisine johtoineen on myös englantilainen käännösvirhe, koska amerikkalaisyleisö ei ymmärrä toiminnan muotona muuta kuin yksilöiden johtamia kansoja, valtioita ja järjestäytyneitä organisaatioita. Tämän väärinymmärryksen trollauksella on tapettu miljoonia ihmisiä viimeisen vuosikymmenen aikana.

Nykyinen trollihysteria Suomessa on sikäli kummallista, että meillä ei ole hosuttu Venäjä- eikä Ukraina-uutisoinnissa. Sitä vastoin voi kysyä sitä, miksi monia muita uutisia nostetaan kunkin päivän otsikoihin. Usein kyse on siitä, että jokin taho markkinoi omaa toimintaansa tai sitten uutisiin on helposti saatavissa kuvamateriaalia ohjelmavirraksi. Jos ensimmäinen uutinen kertoo vallankumouksellisesta lääketieteellisestä löydöstä ja seuraava lääketieteen kongressista Helsingissä, tyhmemmänkin pitäisi tajuta toimittajan menneen lankaan: kongressin järjestäjä on onnistunut markkinoimaan itsensä! Ainoastaan tarjolla oleva kuvamateriaali ja kansainvälisten uutisvälittäjien myyntityö selittää sen, että Yhdys­valtalaisen pikkukaupungin kouluammuskelu nousee ykkösuutiseksi. Sehän ei näet ollut uutta, mullistavaa, Suomeen mitenkään vaikuttavaa eikä kansainvälisesti merkittävää traagisuudestaan huolimatta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Ukraina – Professori Jukka Korpela

Kun Jeltsinin aikana kaikki business oli Venäjällä vapaata, on Putin pistänyt kaiken kuriin ja länsi itkee. Ukrainassa ei jano sitä vastoin yllätä: kioskeissa myydään kaljaa ympäri vuorokauden eikä marketeista juoma lopu. Kukaan ei myöskään ole edes ajatellut kieltää tupakointia, koska sekin on osa vapaan ihmisen vapautta. Liikennettäkään ei turhaan rajoiteta. Borispolin lentokentältä Kiovaan pimeä taksi ajoi 150 km/h, mutta silti molemmilta puolin meni autoa ohi. Ylinopeuksia Venäjällä ajetaan mutta ei enemmän kuin Englannissa. Hälytysajoneuvojen vilkkuvalot ovat taas Ukrainassa edelleen osa tunnelmavalaistusta ilman että niillä olisi minnekään kiirettä tai että kukaan niiden valoja noteeraisi.

Katukuva vaikuttaa elävältä markkinataloudelta, mutta korruptio kukoistaa kaikissa muodoissaan. Ravintolalaskun loppusumma ja taksin hinta syntyy mysteerin kautta, jossa matematiikalla ei ole osuutta. Siksipä turvallisuusviranomaisetkin on ”yksityistetty”. Itä-Ukrainassa soditaan rikkaiden oligarkkien yksityisarmeijoiden avulla, eikä normaalia kiovalaista koko sota hetkauta: hirveästä kansallisesta uhosta huolimatta heidän maailmassaan ei ole sotaa, koska Ukraina ei ole valtio kuten Suomi tai Venäjä eikä ukrainalaiset kansakunta kuten ruotsalaiset. Yksityisarmeijoissa on sekin erikoisuutensa, että välistä oligarkit ottavat ne käyttöön myös Ukrainan viranomaisia vastaan, jos nämä ovat hankalia kyseiselle oligarkille esimerkiksi verotuskysymyksissä.

Kaikki tämä on johtanut talouden kaaokseen. Kun keväällä 1992 saavuin aamuyöllä Lvovin asemalle, vaihdoin parikymmentä dollaria silloisiin ”akuankkarahoihin” eli tuttavallisesti kuponkeihin. Ajatukseni ostaa myöhemmin lisää kaatui siihen, että tuo summa riitti runsaasti vajaan viikon elämään. Tämä tuli mieleen, kun Borispolin lentokentällä otin rahaa automaatista. Ihmettelin, miksi 2000 (80 euroa) hryvniaa oli maksimisumma. Kiovassa huomasin syyn: siksi, koska mikään ei maksa mitään: oluttuoppi 50 senttiä, Aida-oopperan esitys 2 euroa ja paikallisen premierliigan jalkapallo-ottelu 2 euroa. Kiova on toisaalta toistaiseksi ainoa pääkaupunki, jossa olen keskustassa törmännyt Rolls Royce –kauppaan. Se on Bohdan Hmielnicky –kadulla. Myymälä kertoo yhteiskunnan törkeästä eriarvoistumisesta.

Kriitikot sanovat, että Venäjän olisi pitänyt jatkaa Jeltsinin ajan vapaata talouspolitiikkaa, Putinin säätely on virhe. Jotenkin olisin sitä mieltä, että tämä Ukrainan malli ei ole mikään esimerkki kenellekään. Tämä edustaa rosvotaloutta, jossa tehdään kaikkea mahdollista ja mafia rahastaa! Venäjästä on niin vaikea sanoa mitään hyvää, koska kaikilla on syyvään juurtunut valmius tietää totuus, vaikka he eivät maassa olisi käyneetkään sitten neuvostoajan. Esson baarissa tiedetään venäläispoliisien rahastavan sakoilla turisteja ja autoilijan olevan kuningas kaikissa risteyksissä. Kumpikin loppui kuin veitsellä leikaten kymmenkunta vuotta sitten uuden tieliikennelain myötä. Viinan ja kaljan ostaminen on käytännössä yhtä vaikeaa kuin Suomessa. Baareissakaan ei tupakoida.

Kun yhdysvaltalaiset taloustieteilijät nyt saarnaavat elvytystä Kreikassa ja Suomessa, on kyse vain yhdestä akateemisesta muodista. Se on aivoleikki, jonka seurauksista ei tarvitse kantaa vastuuta. Yhdysvalloissa tätä voidaan soveltaa käytäntöön ja on sovellettukin. Jos onnistuu, hurraa. Jos ei onnistu, kärsii miljoonat vararikkoja ja niiden sosiaalisia seurauksia, mutta yhteiskunta toipuu, koska se ei kanna vastuuta politiikan tuloksista. Aloitteen tehneet taloustieteilijätkin selviävät, koska ei heillä ole omaisuus tässä kiinni. Oli kiintoisa koe, josta saatiin empiiristä materiaalia uusia ehdotuksia varten. Euroopan sosialidemokraattisissa hyvinvointivaltioissa ei voi tehdä näin, koska epäonnistumisen kustannukset tulevat yhteiskunnalle ja se jakaa ne kaikille. Se johtaa talouden pysähtymiseen, mutta toisaalta kukaan ei kuole nälkään. Tämän vuoksi Euroopassa pitää tietää eikä kokeilla. Yhdysvalloissa voidaan tehdä kokeita ihmisillä.

Jos Suomessa nyt alettaisiin toteuttaa Ukrainan tai Arizonan oppeja ja päästettäisiin markkinatalous täysin irti (Ukraina) tai alettaisiin kokeilla, mikä taloussysteemi toimisi (Arizona), niin joutuisimme kaikki maksamaan tappiota näistä vääristä ajatuksista vuosikymmeniä. Mainituissa maissa maksu jätetään kärsijille yksistään! Siksipä taloustoimittajienkin pitäisi olla kriittisiä ja kysyä vaikka herra Stiglitziltä, mitä hän oikeasti tietää Suomesta ja onko hän oikeasti seurannut maan talouspolitiikkaa ennen kuin antaa neuvoja. Asiantuntemukseen liittyy se ulottuvuus, että mielipiteitä voi lausua vapaasti, mutta asiantuntijanhattu päässä pitää tietää, missä oman asiantuntemuksen raja kulkee. Minä lausun tässä mielipiteitä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Basaarikauppaa 2 – Professori Jukka Korpela

Keväällä vertasin Venäjän ja Kreikan diplomatiaa basaarikauppaan. Nyt on aika välitilinpäätökselle. Toki lännen poliitikot ovat käyneet minua useammin basaareissa, joten he osaavat pelin. Lopputuloksen arviointi lähtee kuitenkin siitä, mitä kukakin saavutti ja mikä oli realistista jutun aluksi.

EU on sotkeutunut Kreikkaan, ja Välimeren pakolaiskriisi on sille tätäkin suurempi, oikeasti valtava, äärettömän kallis, yhteiskunnallisesti ongelmainen, vaarallinen ja mullistava, joten nyt EU:lla ei ole aikaa pikku jutuille kaukaisien periferioiden rajoilla. Transnistria ja Kaukasia ovat siirtyneet jo kokonaan pois keskusteluista. Kun Suomessa puhutaan Venäjästä, kannattaa muistaa, että meille kyse on about 25 % kaupasta pitkällä aikavälillä, mutta maailman BKT:stä Venäjä tekee runsaat 2 %. Siten Venäjän ongelmat ovat Suomen ongelmia mutta eivät useimman muun EU-maan ongelmia.

Baltia ja Puola räkättävät omissa asioissaan ja välistä onnistuvat harhauttamaan Suomenkin kuoroon. Venäjä ei uskalla puuttua näihin maihin, koska ei ole sen etu nostaa jännitystä sille tasolle, että NATO lisäisi todellista läsnäoloaan. Eihän Venäjä tietenkään sitä kykene haastamaan. Toisaalta vangitsemalla agentteja ja tekemällä pientä kiusaa pidetään yllä sopivaa jännitettä ja pistetään NATO miettimään sitä, mitä mikäkin maksaa. Näinpä lännen ja NATO:n huoli onkin siirtynyt Mustaltamereltä Itämerelle. Aluksihan mielenkiinto oli Mustallamerellä, ja siksi Krim oli niin tärkeä Venäjälle. Oli ovela veto siirtää kansainvälisen huomion kohde pohjoisen uusiin NATO-maihin, koska Venäjän kannalta ydin ei ole Baltiassa eikä Itä-Ukrainassa vaan Krimillä, joka saadaan näin siirrettyä syrjään kriisin ja keskustelun ytimestä. Sun Tsun sotataidon mukaan harhaanjohtaminen on sotataidon ydin.

Suomi aseistautuu tässä sivussa. Venäjä pitää käärmeen omassa kolossaan pienillä ilmatila- ja sukellusvenemuistutuksillaan. Kolossaan käärme ei haittaa ketään, ja se on hyvä, koska oikeasti Venäjällä ei ole mahdollisuutta haastaa Suomea, eikä ole sen edun mukaista siirtää Suomea NATO:n leiriin. Ruotsi luo yhteyksiä Yhdysvaltoihin, mikä ei myöskään ole Venäjän etu, joten profiilia ei koroteta edes Skandinaviassa, kuten vielä keväällä tehtiin.

Talouspakotteet ovat oma lukunsa. Suurinta haittaa Venäjä kokee matalasta öljyn hinnasta. Kun ydinvoimasopimuksen solminut Iran pääsee markkinoille ensi vuonna, ei hinta nouse pitkään aikaan. Saudi-Arabiankaan ei tarvitse enää pitää hintaa alhaalla tuhotakseen sitä uhkaavaa Yhdysvaltain liuskeöljyteollisuuden nousua. Kyse on siis Saudi-Arabian ja Yhdys­valtain riidasta, josta Venäjä kärsii!

Varsinaiset pakotteet ovat olleet hullu hanke, kuten usea Venäjä-tutkija sanoi aluksi. Venäläiset osaavat kierrellä pakotteita ja saartoja vuosisataisella kokemuksella eikä hintojen ja varallisuuksien arvojen muutokset kotimarkkinoilla ole ongelma. Venäjä ei ole mikään kansantalous eikä kukaan tiedä, mitä Venäjä tarkoittaa taloudellisesti. Se ulottuu niin pitkälle maailmaa kuin viimeisen bulvaanin salaiset pankkitilit. Lännen epätoivo ruumiillistuu amerikkalaisten älyttömään ajatukseen pistää Putinin ystävien ystäviä pakotesaartoon. Näin on kohta koko maailma Venäjää lukuun ottamatta saarrossa. Toimenpide osoittaa puhdasta ammattitaidottomuutta.

Toisaalta Venäjä on käyttänyt diplomatian syvää kurkkuääntä Euroopan kotipihalla. Ensin on uskoteltu erityisen Kreikka-suhteen olevan olemassa, mutta sitten on kielletty tämä ja jopa sanottu Kreikan olevan itse syypää ongelmiinsa. ETYK:n seremoniakokouksessa Helsingissä Venäjä sai vielä marttyyrin viitan harteilleen Suomen hölmöillessä.

Näyttääkin vahvasti siltä, että Minsk2 toteutuu nihkeästi ja länsi tyytyy siihen. Länsi säilyttää kasvonsa, koska se saa sopimuksen, jota tarvitsee. Venäjähän ei loppujen lopuksi tarvitse tätä sopimusta, vaan sille jäätynyt konflikti kelpaa. Ilman basaarilogiikkaa näin ei olisi käynyt, sillä eihän Ukraina olisi Krimistä luopunut. Basaarissa pidetään yllä jatkuvaa kriisiä pienissä ja isoissa kaupoissa, vaikka lännessä tämä koetaan sivistymättömäksi. Kannattaa siis miettiä, kuka voitti.

Kreikan toiveista on vaikeampi sanoa. Sen käytös vaikutti enemmän Rhodoksen lomasaaren nahkatakkikauppiaalta, joka yritti tuputtaa tuotettaan kokeneelle matkailijalle. Ei tullut kauppaa tökerön toiminnan takia, joka johtui kokemattomasta kauppamiehestä. Aika näyttää käykö koukkuun joku muu asiakas, vai uhkaako vararikko. Nyt näyttää aika pahalta.

Ydin on siinä yhdysvaltalais-eurooppalaisessa harhaluulossa, että maailmassa vallitsisi laillinen järjestys. Tuntuu käsittämättömältä, että Yhdysvaltain ulkoministeri korostaa Ukrainan kansan oikeutta päättää itse omista asioistaan samalla, kun erään ukrainalaisen klaanipäällikön yksityisarmeija kieltäytyy tottelemasta esivaltaa ja uhkaa sitä asein. Valehtelussakin pitäisi olla se tolkku, että ei väitä mustaa valkeaksi: mikähän Ukrainan kansa on se, jolla yhdysvaltalaiset kuvittelevat olevan itsenäinen yhteinen tahto?

Turkista katsoen maailma on laajemminkin vain rajoitetusti osa länsimaista pluralistista ihmisoikeusmaailmaa. Suuri osa sivistynyttä maailmaa pitää moniarvoisuutta degeneraationa. Turkkikin oli tyrkyllä EU:hun, mutta kun katoliset maat karttoivat turkkilaisuhkaa, tilaisuus meni ohi.

Nyt maallinen Turkki on muuttunut islamilaiseksi Turkiksi. Ei Turkki ole mikään Iran, mutta kun pari vuotta sitten näkyi kaikkialla se, että Turkki on Euroopan toinen perustuslaillisesti ei-uskonnollinen valtio (Ranska on toinen), ei tästä ole mitään näkyvää jäljellä. Islam näkyy. Ongelma on siitä, että nykyisen presidentin ohjelma vie Turkkia kohti yksiarvoisuutta kansanjoukkojen tuella. Mitä tämä lupaa Euroopalle, jossa on kussakin maassa omia yksiarvoisia kansallismielisiä puolueita kovassa nousussa?

Voimme toki pilkata näitä kansallismielisiä kuten YLE:n toimittajat perussuomalaisia, mutta emme voi ummistaa silmiämme siltä, että näin on. Kun näin on, se ohjaa maailmaa. On naiivia ajatella, että tässä maailmassa kaikki kulttuurit kehittyisivät Ruotsiksi, Suomeksi tai Yhdysvalloiksi, jos niille annetaan rajaton vapaus. Joistakin tulee varmasti osa ISIS-kalifaattia.

Edellyttää historian tuntemusta ymmärtää, miksi joissakin kulttuureissa valitaan yksiarvoi­suuden, toisinajattelijoiden vainon ja mielipiteiden rajoittamisen tie. Silti vaikka ei historiaa ymmärtäisikään, ei ole oikeutta rakentaa maailmaa siitä näkökulmasta, että näin ei voi käydä. Ukrainaa ja Syyriaa ei kannata yrittää ymmärtää arkijärjellä ja jokapäiväisellä kokemuksella. Jos ei tunne näitä kulttuureita, on parempi olla ihan hiljaa.

Istanbulista Jukka Korpela

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Viel’ on Suomi voimissaan! – Professori Jukka Korpela

Porilaisten marssin mukaan Suomi peittää vihollisen hurmeella maan. Kun ajelin kesäkuun alussa kohti Joensuuta, tuli mieleen, että tämä ei olekaan mitään runoilua. Taistelupanssarivaunuja oli ruuhkaksi asti niin rauta- kuin maantielläkin. Belgialaiskollega ihmetteli, että missä nyt mennään. Mentiin siinä, että harjoiteltiin Pielisen itäpuolisessa maastossa ruotsalaisten koukkauksen torjumista.

Kun venäläiset järjestivät pienen sotaharjoituksen Pihkovassa, oli se länsilehdistön mukaan provokaatio, mutta tämä siis ei ollut, kuten useampi reserviupseeriystävä todisti, koska tällaiset harjoitukset vaativat pitkää suunnittelua toisin kuin provokaatiot… kuulemma.

Venäläisellä laskutavalla harjoitukseen osallistui tuplat ilmoitetusta määrästä. Idässä näet lukuun otetaan mukaan kaikki rautateiden vaihdemiehet, bussikuskit ja sairaanhoitajat tuhannen kilometrin säteellä. Tämä tarkoittaa, että Venäjän näkökulmasta rajan takana ähersi hampaisiin asti aseistettu parikymmentuhatmiehinen hyökkäysarmeija nykyaikaisen ilma-aseen tukemana samaan aikaan, kun Venäjän puolella oli joku tuhat äijää ja vanhentuneita suhoi–hävittäjiä. Lisäksi Lapissa hääräsi puoli NATO:a ”erillisissä” ilmasotaharjoituksissa.

Suomeen onkin ”yön hämäryydessä” hankittu Euroopan toiseksi suurin kenttätykistö ja muutakin kalustoa. Kun Venäjän lehdistö kertoo Suomen sijoittaneen ”nopean toiminnan joukot rajan pintaan”, kuulostaa tämä sikäläisittäin aidon uhkaavalta, vaikka asia ei olisikaan totta. Suomi korostaa maltillisia puolustuskulujaan, mutta oikeasti kulut ovat minimaalisia, koska iso osa hallinnon, kuljetusten ja huollon rakenteellisista kustannuksista jää siviiliorganisaatioille kuten VR:lle. Arki-Suomi on monella tavalla valmis sotaorganisaatio. Lisäksi osa reservistä tuntuu tekevän työtä harrastepohjalta. Ainakin kummipoikani ja omista pojistani kaksi vanhinta ovat olleet ihan vain harrasteharjoituksissa.

Nyt sitten vielä lähetettiin lähes miljoona kirjettä reserviläisille, jotta jokainen tietää paikkansa. Vanhin poikani oli siirretty ponttoonipioneerin hommista liikekannallepanoupseeriksi. Sanoi, että liikekannallepano on nyt keskiössä. Minutkin oli merkitty vanhana ukkona vielä ”aktiiviseen reserviin”.

Naapuria pidetään muutenkin hereillä: heitellään syvyyspommeja ja kuvataan sekä julkaistaan jokainen ilmatilaloukkaus, joista suuri osa lienee perimältään venäläistä leväperäisyyttä. Ymmärtäisi näet, jos loukkaajana olisi hävittäjä Karjalan rajalla. Se ei mahdu päähän, että loukkaaja on vanha kömpelö kuljetuskone Itämerellä. Suuren suunnitelman sijaan selitys on taas kerran joko lentäjän tai lennonjohdon tai molempien juopumustila.

Tormakoina ollaan myös muuten. Takavuosiin nähden aivan megatapaus oli viisumien evääminen venäläisvaltuuskunnalta ETYJ:n kokoukseen. Näin ei aiemmin tehty: itse hylkäsin Alla Pugatshovan viisumihakemuksen syksyllä 1986, ja varttitunnissa sain puhelinsoiton UM:stä Hesasta ”korkealta tasolta”. ”Taso” oli toki samaa mieltä ratkaisustani, mutta uusitun hakemuksen hyväksyin vajaassa tunnissa. Nytkin olisi ollut aineksia myös hyväksyä hakemus, mutta kaapin paikka osoitettiin.

Itsenäinen reagointi on hyvä ja oikein, koska näin luodaan pelotetta väärin pelaamista vastaan. Pelotetta kannattaa luoda aina. Suomen virallinen julistus siitä, että vallitsevissa oloissa Suomen ei ole syytä liittoutua on ääneen julistettu uhkaus vallitsevien olojen muuttamista yrittäville.

Reagoinnin pitää olla poliittista laskelmointia. Ero itseisarvoiseen juristerointiin on hiuksenhieno. Ydin on siinä, keskitytäänkö tavoitteeseen vai muotoihin. Ulkopolitiikka on vain muodoiltaan juridiikkaa: se on oikeudelliseen kieleen puettua politiikkaa, jonka tekemiseen juristeja ei kaivata lainkaan. Tätä Paasikivi tarkoitti korostaessaan, että Kreml ei ole kihlakunnanoikeus. Muutaman viimeaikaisen ratkaisun yhteydessä on alkanut epäilyttää, että nyt ollaan menossa kohti naiivia uskoa kansainvälisestä oikeusyhteisöstä.

Ajattelemattomuuden puolelle viisari kallistui juuri ETYJ-jupakassa sikäli, että syntyneestä viisumihämmingistä Suomen johto oli kauhuissaan: syytettiin EU-maita Suomen jättämisestä yksin kuin talvisodan parhaimpina päivinä. Ohimennen hyväksyttiin jopa Venäjän näpäytys: kyse oli väärästä lain tulkinnasta, mutta Putin antoi anteeksi. Jos ihan harkitusti torpattiin viisumit, niin silloin olisi pitänyt kiistää tämäkin lausunto.

Kasvanut uho näkyy myös muilla näyttämöillä. Kreikka uitetaan kölin alta oikein isänkädellä: meillepä ei zorbakset opeta demokratiaa! Voi miettiä, onko ja minkälainen Suomen etu lohkoa EU:n reunavaltioita ulos EU:sta. Kova ydin on tietysti kiva juttu, mutta maantieteellisesti Suomi on sieltä yhtä kaukana kuin Sotkamo Tapiolasta. Kun näin on, kannattaisi ajatella, kun asettelee dominopalikoita ja potkii nurin toisten jonoja.

Ulkopolitiikassa pitää miettiä annettua viestiä pitkällä tähtäimellä, koska tekijöillä on yleensä pitkä muisti. Suomen EU-neuvottelijat muistavat 90-luvun alusta Kreikan silloisen pääministerin erittäin hankalana tapauksena. Tämä suhtautui suomalaisiin ylimielisesti ja piti heitä Eurooppaan kuulumattomina moukkina. Suomen nykyisen ulkopolitiikan arkkitehdeissä on edelleen mukana samoja ihmisiä, mutta nyt huomattavasti vaikutusvaltaisemmissa asemissa. Onko nyt mahtanut olla jonkin laskun kuittauspaikka?

Kaikesta häsläämisestä huolimatta Venäjä on ihan varteenotettava vastustaja. Sitä kannattaa pelotella, mutta suolapanosten ampuminen karhun perseeseen ei ole ihan kaikkein viisain metodi pitkän päälle, jos itse ei ole ylivoimainen avomaapainissa. Jossakin vaiheessa voi olla myöhäistä huudella ”vitsi”, ”vitsi”, ”vitsi” eli ”aprillia” ja yrittää sillä tehdä tehtyä tekemättömäksi. Siksipä konflikteja ei kannata muuttaa vain meidän välisiksi, vaan katsoa, missä kelkka kulkee.

On toki Suomen etu, että Venäjä ei siirrä yksipuolisesti naapuriensa rajoja. Silti Krimin kriisi on vain välillisesti Suomen ongelma. Kun ranskalainen parlamenttivaltuuskunta vierailee Krimillä ja Saksa on hiljaa koko ongelmasta, on tämä fakta ja silloin tuskin Suomen kannattaa pitää ongelmia otsikoissa Viron, Liettuan ja Puolan ohjeiden mukaisesti. Niillä on ihan oma agendansa tässä.

Saksa on henkisesti läheinen kumppani Suomelle jo keskiajan hansakauppiaista ja Martti Lutherista lähtien. Joku vuosi sitten vaimoni pohti berliiniläisen esikaupungin pubissa, miten tämä eroaa Korsosta. Kumpikaan meistä ei löytänyt kielen (jota kumpikin osaamme sujuvasti) lisäksi yhtään eroa. Silti Saksan tie ei ainakaan aina ole ollut Suomelle menestyksen valtaväylä. Siksi sitäkään ei kannata tukea järkisyitä enempää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Onko Venäjä valtio? – Professori Jukka Korpela

Pikku uutisen mukaan tshetsheenijohtaja Ramzan Kadyrov osallistui paikallisen poliisi­päällikön häihin. Päällikkö otti toisen vaimon. Kadyrovin ”kansliapäällikkö” Magomed Daudov esittikin moniavioisuuden hyväksymistä laajemmin. Aiemmin tshetsheenien on epäilty sotkeutuneen niin Boris Nemtsovin kuin Anna Politkovskajankin murhaan. Tutkintaa vaikeuttaa se, että Kadyrov on käskenyt ampua ulkopuoliset poliisit, jotka tulevat Tshetsheniaan. Rivimoskovalaisten kerrotaan kauhistelevan menoa, mutta se ei näytä haittaavan. Itse asiassa suurempi huoli on siitä, millaisen aseman tshetsheenikäytännöt saavat koko valtakunnassa ja olisiko Ramzan Kadyrovilla nostetta valtakunnan politiikkaan.

Läntiset tarkkailijat eivät ole erityisemmin kiinnittäneet huomiota tähän, koska pitävät tshetsheenirosvojen toimintaa niin vieraana, että heidän mielestään menestyksen mahdol­lisuutta ei ole sivistyneessä maailmassa, jota toki Venäjä on. Pikemminkin muistellaan, keiden roistojen kanssa yhdysvaltalaiset ovat viime vuosina veljeilleet. Ajatellaan, että kyse on vain taktisesta liitosta, jolla rauhaton alue kapseloidaan haittaamasta menoa Moskovassa.

Tässä saattaa piillä ajatusharha. Yhdysvaltalaiset ovat koko ajan pitäneet etäisyyttä rosvohallitsijoihin ja selkeästi osoittaneet, että heidän arvonsa ovat aivan muualla. Venäjällä kaukasialaiseen kulttuuriin ja sen arvoihin ei ole niin pitkää matkaa. Johdossa on ollut historian saatossa ja nytkin paljon kaukasialaisia: sieltä tuli niin Josif Stalin kuin Edvard Shevardnadze. Nykyisessä parlamentissa ja keskushallinnossa istuu paljon kaukasialaisia kuten Geremejevin klaanin veljiä (Suleiman, Adam, Alimbek), jotka yhdistetään mm. Nemtsovin murhaan. Presidenttikin seurustelee ties minkä moottoripyöräjengin kanssa, mistä ei ole suurta hyppäystä kaukasialaisbandiittien piireihin. Klaanirakenne on säilynyt toisin kuin Amerikassa.

Anna Politkovskajalla oli ”vauvalohikäärmeteoria”, jonka mukaan Venäjällä on perinteisesti otettu kaikenlaisia hirviöitä vallan liittolaiseksi, jotta on hoidettu jokin operatiivinen ongelma. Sitten mopo karkaa aina käsistä. Yhdysvaltalainen historioitsija Matthew Romaniello otsikoi pari vuotta sitten julkaistun tutkimuksen Venäjän synnystä The Elusive Empire. Se kuvasi Moskovan valtakunnan muodostumista 1500- ja 1600-luvuilla. Idea näytti olleen, että ei ole mitään ideaa. Valtakuntaan liitettiin tilapäisvirityksin uusia alueita ja väestöjä ja sitten virityksistä tuli pysyviä.

Eurooppalainen valtio muodostui juuri tuolloin 1500- ja 1600-luvuilla monipolvista tietä. Länsi-Euroopassa varsinaiset valtiot saivat mallinsa lopulta niin, että absoluuttinen kuningas yhdenmukaisti kulttuurin, uskonnon, tavat, lait ja laitokset. Venäjän tsaari ei viitsinyt tehdä tätä. Näinpä Venäjästä ei tullutkaan valtiota. Siinä säilyi kaikenmaailman erilliskulttuureja ja järjestelyitä. Lopulta siinä sivussa säästyi Suomikin, josta olisi tullut jonkin läntisen valtakunnan yhteydessä osa tätä valtakuntaa.

Venäläinen elämänasenne tukee tällaista monimuotoisuutta. Kun suurista linjoista pidetään kiinni, sovellutukset voivat sitten olla paikallistasolla mitä vain. Näinhän venäjän kielikin rakentuu. Sinne voi upottaa vieraita sitaattilainasanoja aivan vapaasti. Mitä vieraampi sana, sen vakuuttavammalta se kuulostaa. Samalla tavalla suuri johtaja pitää yllä klaanien johtajien tasapainoa. Tätä on Putinin hallinto viime kädessä: siellä on ties mitä oligarkkia, joista joku aina ajautuu ulkokehälle tai vankilaan ja toinen nousee tilalle. Nämä oligarkit ovat puolestaan omien ryhmiensä tukemia. Valtion hallinto jakaa varallisuutta ja mahdollisuutta oligarkeille jaettavaksi edelleen, kunhan he pelaavat korttinsa hyvin.

Suuren johtajan taito on jakaa varallisuutta niin, että tukijat pysyvät riittävän tyytyväisenä ja sopivasti keskenään riidoissa. Siksi keskushallinto ei rajoita tai määrää paikallisia juttuja, vaan on paikallisissa jutuissa mukana, kun liikkuu siellä päin. Neuvostoaikanakaan kommunismi ei oikeasti toteutunut kaikkialla ja samanlaisena. Yleisellä tasolla oli piirikomiteoita ja kolhooseja puheenjohtajineen. Kuulemma Keski-Aasiassa kyse oli vanhojen paikallispäälliköiden, rosvopomojen ja sheikkien muuttumisesta osaksi puoluenimistöä, mutta käytännöt jatkuivat entisellään.

Kun Länsi-Euroopassa absoluuttinen kuningas tuhosi 1600- ja 1700-luvuilla paikallisklaanit ja näiden paikalliskulttuurit luodessaan kansakunnan ja niiden yksilöjäsenet, idässä rakenne pysyi klaanien tasolla. Se takasi monimuotoiset paikalliskulttuurit omine arvomaailmoineen. Klaanirakenteen ohittaminen ei kuitenkaan onnistu nykyisinkään väkivalloin eikä länsimaisen rationalismin julistuksella.

Kun despoottinen johtaja ja hänen vuosituhantinen metodinsa ylläpitää klaanipäälliköiden tasapainoa tuhotaan, näyttävät ihmiset joutuvan kaaokseen. He eivät hahmota asemaansa yksilöinä, vaan ovat eksyneitä lauman kadottua ympäriltä. Reaktio on pakottaa oma arvomaailma muille, koska se on ainoa oikea Jumalan järjestys ja despootin kukistuminen on poistanut esteen. YK:n ihmisoikeudet, moniarvoisen maailman hahmottaminen ja toimiminen vapaana yksilönä horjuttaa monen käsitystä oikeasta ja väärästä. Siksi arabikevät meni muualla kuin Tunisiassa mönkään ja siksi Yhdysvaltain ajatus tukea demokratiaa on päätynyt kaaokseen Irakissa, Syyriassa ja Afganistanissa. Mielenkiinnolla ja kauhulla sopii odottaa, mitä tapahtuu Ukrainassa, jossa on jo luovuttu ihmisoikeuslainsäädännöstä ja alettu hehkuttaa toisen maailmansodan aikaisia natsisankareita. Tämä järjestelmä on kuitenkin perimmäinen syy sille, miksi Putin veljeilee Kadyrovin kanssa.

Edellinen suuri tshetsheenejä sivunnut hallintoviritys tapahtui Venäjällä Iivana Julman aikana. Hän kiinnostui Volgasta ja Kaukasiasta ja liitti nämä omaan valtaansa, mutta samalla otti paikallisia ylimyksiä mukaan. Kadyrovin tavoin Terekin rannalta oli lähtöisin Idaren klaanin sotaherroja, joista osa päätyi sotimaan aina Karjalan kannakselle saakka.

Moskovan keskushallintoon muodostui näistä herroista ja heidän maailmanjärjestyksestään voimakas rakenne. Saltan-mirza eli kastettuna ruhtinas Mihail Tsherkasskij oli tsaarin sisäisten turvallisuusjoukkojen päällikkö ja Sain-Bulat-mirza eli ruhtinas Simeon Bekbulatovitsh koko Venäjän maan suuriruhtinas, kun Iivana jakoi valtakuntansa kahteen kerrokseen ja otti itselleen ”taivaallisen keisarin” aseman. Iivana meni vielä naimisiinkin tsherkessipäällikön tyttären Goshanein (Maria Temrjukovna) kanssa.

Huolimatta kasteesta nämä ”idän ihmiset” jatkoivat vanhaa elämäänsä. Sain-Bulatillakin oli haaremi Novgorodissa. Orjakauppaa harjoitettiin koko valtakunnassa. Varmasti myös muut kaukasialaiskäytännöt levisivät.

Saa nähdä, mitä nyt tapahtuu, jos Kadyrov tai joku muu ”veli” pääsee oikeasti merkittävään valtakunnalliseen asemaan. Tämä ei olisi mitään uutta Venäjän historiassa. On hyvä muistaa, että Venäjän väestörakenteen kehitys tukee tällaista visiota ainakin pitkällä tähtäimellä.

1 kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Inkubaatio-aika – Dosentti, YTT Kari E. Turunen

Ihmisen elämänehdot eivät ytimeltään muutu. Ruokaa ja juomaa sekä suojaa säiltä tarvitaan. Ihmisyksilöt rakastuvat, liittyvät toisiinsa, synnyttävät lapsia, muodostavat perheitä ja muita yhteisöjä, kokonaisia yhteiskuntia. Elämään kuuluu lastenhoito, työ ja koulutus. Yksilöt myös kärsivät, sairastuvat ja kuolevat. Onnellisuus ja ilokin tempaavat joskus ihmiset mukaansa.

Vaikka elämän ytimen tosiasiat säilyvät, on silti paljon asioita, jotka ovat muuttuneet ja jotka muuttuvat myös tulevaisuudessa. Elämän hallitsemiseen tarkoitetut keinot kehittyvät. Itse asiassa lopulta muuttuu koko elämäntapa.

Yhä uudestaan joutuu hämmästymään sitä, että yksinomaan taloudellinen ja tekninen perusta ei selitä kulttuurin kehitystä. Myös aatteet muokkaavat merkittävästi elämää. Joskus ideat ottavat ihmiset valtaansa ja vievät heitä kohti arvaamattomia kohtaloita. Vielä ollessaan voimissaan marxilaiset väittivät, että taloudellinen perusta synnyttää sille sopivan ideologian eli aatteellisen ylärakenteen.

Itse asiassa juuri sosialistiset valtiot olivat osoituksena aatteiden voimasta. Niiden todellisuus pohjautui ideoihin ja ideologiaan eikä yksinomaan taloudellis-teknisen kehityksen tosiasioihin. Loputtomasti ei kuitenkaan taloudellista perustaa vastaan voi potkia. Siksi sosialismi romahti; talouden ehdot olivat ja ovat niin väkeviä. Aatteet, jotka eivät ole kyenneet kehittymään, ovat kautta historian jähmettäneet kulttuureja ja ajaneet ne lopulta tuhoon.

Mutta myös kapitalistisessa maailmassa on yritetty rikastua ja kohottaa elintasoa vastoin talouden ankaria lakeja – joista tosin kukaan ei näytä olevan hyvin perillä; ne ovat kuin tuntemattoman Jumalan ruoska. Karille on ajettu molemmilta suunnilta, varsinkin sosialismissa, mutta aina silloin tällöin myös kapitalismissa.

Taloudellis-tekninen perusta on tavallaan vastaansanomaton, mutta ihminen ei voi kuitenkaan toimia näkemyksettä. Näkemys koostuu käsityksistä siitä, mikä todellisuus on ja mitä se voisi olla. Elämää säätelevät aina siis myös aatteet. Valtiollinen ja kunnallinen toiminta ovat jäsentyneet aatteista käsin, samoin oikeuslaitos ja kasvatus. Tarvitaan ideoita, jotka selittävät todellisuutta ja ihanteita, jotka näyttävät sen, mikä on toivottavaa, inhimillistä ja mahdollista. Ilman näkemyksiä ja toimivia ihanteita olisi vain sekaannusta, barbariaa ja keskinäistä taistelua.

Kun talous on vaikeuksissa ja Eurooppaa kouristelevat myllerrykset, käsityksemme maailmasta ovat paineen alla ja muutoksessa. Tällöin on pakko syntyä uusia käsityksiä taloudesta, työstä, koulutuksesta, sekä myös vapaa-ajasta ja taiteesta. Tähän maailmanaikaan lisäksi ympäristö ja luonto voivat pahoin ja heittävät oman varjonsa ajatteluumme ja elämäämme. Elämme aivan ilmeisesti inkubaatio-aikaa, uusien ideoiden itämisen aikaa.

Ei voi toimia, jos todellisuutta ei käsitetä jotenkin eikä nähdä, mikä on mahdollista ja mikä toivottavaa. Se onko kyseessä vain uudelleen orientoituminen, pieni inkubaatio-aika, vai onko kyseessä todella suurten aatteellisten murrosten ajan alku, se nähdään vielä. Historiassa on aikoja, jolloin elämä ajatellaan uudelleen ja syntyy uutta taloutta ja uusia elämänmuotoja. Näin tapahtuu nytkin. Nähtäväksi jää se, kuinka syvällisesti mielemme prosessoituvat. Tämä riippuu sen puristuksen suuruudesta, johon joudumme ja kuinka syvään kriisiin elämämme putoaa.

Lopulta aatteet voittavat ja jokin rakentava uusi idea saa jalansijaa eri puolilla todellisuuttamme, hyvin yllättävissä talouden ja tekniikan kerroksissa. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys uudistuu, jos ei luovuta liberalismista ja demokratiasta.

Kirjoitin ensimmäisen version inkubaatio-ajasta 1991. Tuolloin Suomi tuntui olevan pahoissa vaikeuksissa kuten nytkin. Miten tästä selvitään tällä kertaa?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Onko suomalaisuus juutalaisvastaista? – Dosentti Teuvo Laitila

Vuonna 1875 ruotsiksi ja vuotta myöhemmin suomeksi ilmestyneessä Maamme kirjassa Zachris Topelius kirjoitti juutalaisten olevan kaikkien tuntema ”merkillinen kansa, joka oli muinoin Jumalan kansaa, kunnes Jumalan rangaistus kohtasi heitä”. Juutalaisten kohtalolla oli Topeliuksen mukaan kristittyjä kasvattava tehtävä. Hän kirjoitti: ”Meidän tulee sääliä heitä; sillä juutalaisista ja mustalaisista me näemme, kuinka suuri onnettomuus on olla vailla isänmaata.”

Juutalaisia ei pidä päästää maahan…

Juutalaiset olivat saaneet 1850-luvulla luvan asettua Suomeen. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin liberaali poliitikko Leo Mechelin esitti kansalaisoikeuksien myöntämistä heille. Pappis- ja talonpoikaissääty torjuivat ehdotuksen jyrkästi.

Yksi kiivaimmista vastustajista oli talonpoikaissäädyn Agathon Meurman. Vuoden 1882 valtiopäivillä hän esitti Ruotsin vallan aikaiseen lainsäädäntöön vedoten juutalaisten täydellistä karkottamista Suomesta. Hän sanoi, että vain ”sokea voi kieltää, että juutalaiskysymys on kysymys maailman vallasta. Rautaisella johdonmukaisuudella käyvät juutalaiset tätä päämääräänsä kohti. [–] Itse pysyen järkähtämättömän lujina uskonnossaan ja kansallisuudessaan he saarnaavat siinä rajattomaksi paisuneessa, maailman yli levinneessä lehdistössä, joka välittömästi tai välillisesti on heidän palveluksessaan, löyhintä kosmopolitismia ja törkeintä uskonnon ylenkatsetta.”

Meurmanin mielestä juutalaiset olivat siis kristinuskon ja isänmaan vihollisia, joiden tavoitteena oli hävittää kaikki perinteiset arvot ja alistaa kaikki muut kansat. Syytökset olivat samoja, jotka muutama vuosikymmen myöhemmin tulivat tunnetuiksi herjakirjoitus Siionin viisaitten pöytäkirjojen nimellä.

Pappissäädyn edustaja, dogmatiikan professori A. F. Granfelt oli samoilla linjoilla. Hän väitti, että ”huomattavampi juutalainen vaikutus maassamme toisi mukanaan vieraan ja pitkiksi ajoiksi yhteensulamattoman aineksen yhteiskuntaruumiiseen, ehkäpä sitäkin vaarallisemman, kun se olisi suhteellisesti näkymätön, ja kun minun täytyy pelätä, että erittäin korkealle kehittynyt juutalainen neuvokkuus, toimeliaisuus ja laskukyky aivan lamauttaisi, etten sanoisi tekisi tyhjäksi muutenkin vähemmän käytännöllisen kansamme pyrkimyksen taloudelliseen riippumattomuuteen”.

Kansallisuusajattelu ja muukalaisviha

Meurmanin ja Granfeltin kannanotot voidaan ymmärtää osana 1800-luvun lopun suomalais-kansallisen identiteetin rakentamista. Siinä keskeistä oli suomalaisen itsetunnon korottaminen. Tähän tarkoitukseen juutalaiset soveltuivat hyvin, koska heitä oli vuosisatoja syytetty kaikesta siitä, mikä puhujien mukaan ei kuulunut oikeaan suomalaisuuteen tai uhkasi sen olemassaoloa.

Oliko yli sadan vuoden takainen juutalaisvastaisuus ”vain” kansallisuuden, suomalaisuuden, rakentamisen kääntöpuoli? Vielä 1900-luvun ensi vuosikymmeninä, jolloin juutalaisia alettiin sekä Suomessa että kansainvälisesti syyttää bolševikkivallankumouksen taustavoimiksi, oli mahdollista ajatella näin.

Vuonna 1931 muutamat ”valveutuneet kansalaiset” julkaisivat pamfletin Juutalais-antikristillinen maailmanvallankumousohjelma. Siinä kommunistit samastettiin juutalaisiin ja väitettiin, että heidän vaikutuksestaan julkinen elämä oli ”pakanallistunut, suuri tapainturmelus ja hirveä murhaamisraivo on päässyt valtaan ja avioerot sekä itsemurhat ovat pelottavasti lisääntyneet kaikissa kansankerroksissa”. Juutalaisista tehtiin näin ideologisia vihollisia, kommunisteja. Samalla heidät määriteltiin vaaralliseksi, vieraaksi ainekseksi, joka turmeli suomalaisuuden.

Pamfletin esikuvat löytyvät tuon aikaisesta Saksasta. Ilman niitä juutalaisia ei luultavasti olisi erikseen nostettu esille. Muukalaisvihan, joka on kansallisen ajattelun kääntöpuoli, logiikka ei ole sidoksissa juuri tiettyyn kansallisuuteen tai uskomusjärjestelmään. Vihollinen voi olla ”ryssä” tai muslimi siinä kuin ”jutkukin”. Olennaista on se, että vihollinen edustaa kaikkea sitä, mitä me emme ole tai mitä me emme saa olla.

Juutalaiset olivat kuitenkin historiallisista syistä monia muita kansallisuuksia ja uskontokuntia helpommin leimattavissa epäkansalliseksi, suomalaisuuden vaarantavaksi yhteisöksi. Kun suomalaisuus koettiin uhatuksi, juutalaisesta tehtiin syyllinen. Tänään hän jää Suomessa muslimien varjoon. Mutta huomenna on mahdollista, että nimimerkki J. N:n yleisönosastokirjoitus Helsingin Sanomissa vuonna 1938 muuttuu todeksi. Hän nimittäin kysyi, mennäänkö Suomessakin ”niin pitkälle, että juutalaiset eivät saa käydä puistoissa, kahviloissa, käyttää autobusseja?”

Emme elä vuoden 1938 tilanteessa. Identiteettiämme kuitenkin rakennamme, ja muukalaisviha on sen rakentamisen yksi mahdollisuus. Sen toteutuminen tai toteutumatta jääminen on meidän kaikkien vastuulla.

 

(Kirjoittaja on yliopistonlehtori, joka opettaa Itä-Suomen yliopistossa uskontotiedettä ja ortodoksista kirkkohistoriaa. Hän on hiljan julkaissut teoksen Uskonto, isänmaa ja antisemitismi (Arator 2014). Siinä käsitellään juutalaisvastaisuutta Suomessa ennen talvisotaa.)

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Tunteet – Dosentti, YTT Kari E. Turunen

Tunteet ovat ehkä tärkein vaikuttaja ihmisen elämässä. Näin ei tosin näytä olevan joka hetki, mutta tunteet vaikuttavat aina taustalla. Jokaisella on elämänvaiheita, jolloin ne koettelevat ankarasti meitä ja suhteitamme läheisiimme. Tunteet luovat myös elämän ”tunnun”, arkisen peruskokemuksen siitä, että elämme. Ilman niitä elämä ei tuntuisi miltään, se ikään kuin katoaisi tyhjyyteen. Tunteet rakentavat sekä myönteiset että kielteiset suhteemme ihmisiin, kulttuuriin ja muuhun ympäristöön.

Ihminen liittyy maailmaan monella tavalla, ajattelevana, toimivana, mutta myös – ja nimenomaan – tuntevana. Tunteissa ilmenee, mikä on suhteemme asioihin ja ihmisiin. Juuri tunteet välittävät suhdettamme kohteisiin. Se, mitä elää tunteissamme, on yhteytemme todellisuuteen. Tunteita on hyvin monenlaisia ja niinpä ihmisen suhde todellisuuteen on monitasoinen.

Tunteiden jatkuva liike

On olemassa tunteita, jotka tulevat ja menevät tilannekohtaisesti. Usein tunteet ajatellaan juuri tällaisiksi. Se onkin niiden yksi tärkeä ominaisuus, ne ilmaisevat jotain juuri tässä ja nyt. Tilannekohtaiset tunteet ilmentävät kokevaa henkilöä, hänen tunnerakennettaan. Jokaisella on oma tapansa reagoida kohtaamiinsa asioihin; kaksi ihmistä ei yleensä reagoi samalla tavoin samassakaan tilanteessa.

Tunteet ovat osoitus yksilön tavasta olla yhteydessä asioihin. Niissä ilmenee sekä yksilöllisiä että ihmislajille tyypillisiä laatuja. Jos ihmiseltä puuttuu jokin tunnelaatu, hän ei pysty saamaan sen välittämää suhdetta asioihin. Yksilö on kehityksessään auttamattoman riippuvainen suhteestaan muihin ihmisiin ja kulttuuriin. Jos jotkin tunnelaadut jäävät syystä tai toisesta viljelemättä tai muuten kehittymättä, puuttuu tämä yhteys yksilön kokemuksesta. Tämä koskee niin yksinkertaisia perustunteita kuin myös hienostuneempia tunteita, joita tarvitaan esimerkiksi korkeatasoisen musiikin ymmärtämiseen.

Tunteet – niin kuin ajattelu ja toimintakin – ovat jatkuvaa energeettistä liikettä ihmisen sisäisyydessä. Niiden toiminta ja vaikutus – välitystyö todellisuuteen – ei lakkaa koskaan, niin kauan kuin ihminen on elossa. Tunteet todella ratkaisevat usein sen, millaiseksi ihmisen elämä muodostuu. Kehittyneet tunteet merkitsevät ainakin ajoittain mahdollisuutta hyvään ja inhimillisesti tyydyttävään suhteeseen elämän eri ilmiöihin. Huono kasvuympäristö voi aiheuttaa kyvyttömyyttä liittyä ihmisiin ja yhteiskuntaan; se johtaa monesti turvautumaan karkeisiin tunteisiin. Jokainen ihminen on tosin aina sekoitus monentasoisia tunteita.

Inhimilliset tunteet ovat keskeinen psyyken rakennusaines. Vaikka ihmiset ovatkin toisaalta yksilöllisiä, voidaan perustellusti olettaa ihmisten välillä olevan myös suurta yhdenmukaisuutta. Yksilöllä on myös lajityypilliset tunteet, ihmiselle tyypilliset kokemuksen mahdollisuudet. Tietyt perustunteet muodostavat oman avaruutensa, kokemusten ulottuvuuksien koordinaatiston.

Tunteiden tiedostaminen

Jos ihminen olisi vain tajuinen olento, hän ei saisi mitään suhdetta tunteisiinsa. Mutta ihminen on aina myös, enemmän tai vähemmän, tietoinen siitä, mitä hänen sisimmässään tapahtuu. Tietoisuus on ihmislajille tyypillinen piirre, eikä se ole merkityksetöntä tunteiden kannalta, vaan aiheuttaa niissä muutoksia. Kaikilla ihmisillä on samat perustunteet, vaikka ne voivat rakentua ja sävyttyä kovin eri tavoin.

Tietoisuus ja tiedostaminen ovat tärkeitä ilmiöitä ja energeettisiä tapahtumia ihmissielussa. Elämän koettelemuksissa tulemme usein luonnostaan yhä enemmän tietoisiksi tunteistamme, mutta niistä voi tulla tietoisemmaksi myös tutkimalla niitä. Tässä voi auttaa muun muassa sellainen kirjallisuus, jossa tarkastellaan tunteita. Uudet tiedot voivat tulla tärkeiksi virikkeiksi omien tunteiden kohtaamiselle ja tiedostamiselle.

Tunteiden tiedostamiseksi on usein välttämätöntä jokin sopiva prosessuaalisen koulutuksen muoto. Erilaiset työtavat voivat olla tässä suhteessa hyödyllisiä. Työnohjaus on tullut varsin tavalliseksi jatkokoulutuksen muodoksi monella ihmissuhdetyön alalla. Psykoterapiaakin voidaan pitää osittain koulutuksena.

Olennaista tunteiden tiedostamisessa on arvioiva suhde omiin tunteisiin. Tämä puolestaan edellyttää jonkinlaista arvosuhtautumista, moraalia. Tunteita arvioiva puoli kuitenkin usein unohdetaan. Tunteiden tiedostaminen on välttämättä arvioivaa suhtautumista omiin tunteisiin.

Tiedostaminen ei voi toimia ilman arvosuuntautumista, esimerkiksi ilman totuudellisuutta ja rehellisyyttä. Sosiaaliset paineet toimivat usein tämän suuntaisesti, ehkä jopa vastoin yksilön tietoista valintaa. Tiedostaessaan tunteita ihminen huomaa olevansa tietyiltä osin kehittymätön, mikä voi herättää puolestaan uusia tunteita, esimerkiksi häpeää ja syyllisyyttä. Ihminen havaitsee tällöin, että hänessä on ollut monia yleisten arvojen ja arvostusten vastaisia tunteita ja motiiveja.

Sisäisen maailman kuvaaminen on vaikeaa. Se mitä kirjaimellisesti sanotaan, ei ole olennaista, koska ilmiöt ovat niin moniulotteisia ja liittyvät niin moniin yhteyksiin. Tärkeätä on oppia havainnoimaan sielun maisemaa, tavallaan oppia liikkumaan siellä.

Psyyken havaitsemista pyrkivät estämään monet luonnolliset inhimilliset seikat. Oman lisänsä kuitenkin muodostavat maailmankatsomukselliset esteet. Jokaisella ajalla on omat ennakkoluulonsa, jotka lukitsevat uutta havaintoa. Arvovaltaiset instituutiot ja niihin sitoutunut ihmisen narsismi pitävät ennakkoluuloja yllä. Tämä koskee myös oman sisäisyytemme havaintoa meidän aikanamme.

Tunteiden voima

Opillisessa maailmassamme usein vähätellään tunteiden merkitystä. Käytännössä – paradoksaalista kyllä – tunteiden vähättely tai torjunta tarkoittaa omien tunteiden pyhittämistä ainoaksi oikeaksi arviointiperustaksi. Ihminen reagoi aina myös tunteillaan, halusipa hän sitä tiedostaa tai ei. Silti ei ole myöskään syytä aliarvioida ihmisen rationaalisia pyrkimyksiä; myös järkevä puoli on tärkeä kohdattaessa ja ohjattaessa elämää. Järkevyys voi kuitenkin sekin olla vain keino paeta kohtaamasta omia tunteitaan.

Kun ajaudumme elämässä vaikeuksiin, meidän on usein pakko myöntää tunteiden valtava voima. Ihmisten välisissä ristiriidoissa, esimerkiksi työpaikalla tai avioliitossa, tunteet sanelevat usein tavattoman ankarasti osapuolten suhtautumisen toisiinsa. Monesti ongelmat tuntuvat ylittämättömiltä ja tunteiden lukkiutuneisuus mahdottomalta ratkaista. Silti tunteet voivat alkaa myönteisesti purkautua, jos osapuolilla on riittävästi kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa.

Tunteiden voimasta ovat esimerkkinä myös kokonaisten kansojen reaktiot. Ihmismassoja liikutellaan vihalla, pelolla, kateudella ja häpeällä. Monien oppien ylläpitäminen näyttää edellyttävän ja herättävän erityisiä tunteita. Ei liene olemassa yhteisöjä, joissa ei toimisi niille ominaisia tunnemekanismeja. Tämä koskee tieteellisiä yhteisöjäkin, vaikka niiden usein kuvitellaan olevan rationaalisia. Tieteellisissä yhteisöissä toimii mm. tiedostamattomia ja ankaria häpäisyn mekanismeja. Arvovallassaan ja tietyssä ankaruudessaan ne muistuttavat usein uskonnollisia yhteisöjä.  Juuri tunteiden sokaisevan voiman takia – ajatellaan sitten yksilöä tai kokonaisia yhteiskuntia – on syytä oppia tiedostamaan tunteita.

Tunteiden kirjo

Ihmiselämään kuuluu lähes rannaton elämysten, tunteiden ja niiden sävyjen kirjo. Näin ainakin potentiaalisesti, vaikka elämä puuroutuu usein piinaavan pelkistyneiksi tunteiksi. Elämän rikkaus on kuitenkin inhimillisessä mielessä juuri tunnesävyissä ja niiden suomassa tyydytyksessä. Voidaan puhua esimerkiksi korkeammista tunteista – mikä ei tosin tee niitä tärkeämmiksi kuin perustunteet, jotka sanelevat usein ihmisen elämän. Korkeampia tunteita viljelevät kulttuurin monet alueet kuten tavat, seremoniat, taide ja uskonto. Liittymisen, yhteyden ja inspiraation kyky on riippuvainen tunteiden kirjoista. Ihmiselle on olemassa vain se, mihin hänellä on tunteita.

Todellisuuteen liittyminen on syvä eksistentiaalinen tarve. Se on myös elämän välttämättömyys kahdessa mielessä: emme voi olla liittymättä ja toisaalta se aina myös toteutuu jollain tavalla. Kykymme ja tapamme liittyä ovat riippuvaisia tunteistamme, niistä tunneaiheista, joita sieluumme on kehittynyt. Siksi ihmisten suhde maailmaan on erilainen.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Radikalisoituva ortodoksisuus – Professori Jukka Korpela

New Yorkin metropoliitta Ilarion julisti kesällä 2013, että Pyhä Venäjä on kaikkien ortodoksien isänmaa. Presidentti Putin totesi ”Temppelivuori-puheessaan” joulukuussa 2014, että kristinusko on se voima, joka yhdisti slaaviheimot yhdeksi Venäjän kansaksi ja siksi Krimin ja muiden pyhien paikkojen liittäminen takaisin Venäjään on historiallinen velvollisuus.

Tuhatvuotisen Venäjän sadulla on oikeutettu nykyistä Ukrainan politiikkaa ja siihen ankkuroidaan neo-eurasianistinen julistus: Venäjä on Euraasian imperiumin ydin. Se on vaihtoehto USA:n johtamalle pluralistiselle rappiolle. Venäjä ja Venäjän ortodoksinen kirkko turvaavat kristillisyyden ydinarvojen säilymisen. Näin ovat Venäjän johtavat poliitikot, kirkonmiehet ja ideologit julistaneet viime vuosien aikana.

Kasakat ovat jo pitkään ankkuroineet oman ultranationalistisen julistuksensa ortodoksiseen kirkkoon. Sosiologien mukaan ammattirikolliset ja muut vankilajengit suosivat tatuoinneissaan ortodoksisia symboleja. Kaikkien näkemä tosiasia on, että Venäjän urheilumaajoukkueiden paitojen tekstit on kirjoitettu kirkkoslaavin kirjaimilla. Kyse ei ole samasta kuin saksalaisten kansallismielisten käyttämät goottiaakkoset. Kirkkoslaavi on pyhä kieli, ja sillä esitetty teksti on totuus jo itse ilmiasun vuoksi. Sillä ei voi valehdella!

Uskonnon ja valtion liitto on osa itämaista ajattelumaailmaa. Se toteutui bysanttilaisessa lainsäädännössä 500-luvulla, ja islamiin se vakiintui 800-luvulla. Venäjälle oppi yhteis­vallasta kirjattiin Iivana Julman stoglav-lakikokoelmassa 1551, ja nykyinen hallinto on toistanut, että tämä Simfonia-malli on Venäjän tie. Sen perusti Vladimir Pyhä 1000 vuotta sitten. Se näkyy arkipäivässä: niin Kremlin vieressä sijaitsevan Kristus-Vapahtajan katedraalin freskoissa kuin Valamon saaren Pyhän Vladimirin kirkon maalauksissa. Viime mainittu on presidentti Vladimir (!) Putinin datshan naapurissa. Tällä oikeutetaan Venäjän politiikka maailmalla. Presidentti onkin ottanut uskonnollisen johtajan aseman viime aikojen puheissaan.

Radikalisoituva islam on tuttu ilmiö. Tätä analysoitaessa on menty harhaan kahdessa kohdassa. Kun yhdysvaltalainen turvallisuusekspertti neuvoi YLE:n sivuilla 20.3. suomalaisia terrorismin torjunnassa, hätkähdin. Taas amerikkalainen, joka tulee omista virheistään oppineena kertomaan muille totuuksia, jotka muut jo tuntevat vain sillä erolla, että vieläkään kaikki ei ole mennyt amerikkalaiselle perille. Vaikka osa ”pomminheittäjistä” on syrjäytyneitä nuoria, keskivertoislamilainen ei ole Yhdysvalloissa asuva islamilainen, eikä islam maailmanlaajuisesti pyri kehittymään brittiläiseksi maallistuneeksi versioksi islamista.

Toinen virhe on luulo siitä, että vain islam olisi jotenkin radikalisoitunut ja fundamentalismiin taipuva uskonto. Ortodoksinen kirkko on sananmukaisesti ”oikeauskoinen” kirkko, mitä kirkon tekstit suomeksikin toistavat. Venäjän ortodoksinen kirkko on viime vuosina vielä entisestään radikalisoitunut ja tullut osaksi militanttia kansallista politiikkaa. Fasistiset ja juutalaisvastaiset äänenpainot ovat yltyneet. Äärikonservatiiviset piirit haluavat poistaa länsimaisen kulttuurin vaikutuksen ja palata ”aitoon ja alkuperäiseen Bysanttiin” eli 1600-luvulle. Näin on tapahtunut monessa muussakin ortodoksisessa maassa.

Harva kiinnittää huomiota siihen, että ortodoksinen kristillisyys ei ole pelkästään mystisiä lauluja ja hymyileviä parrakkaita pappisisiä, jotka löpisevät rakkaudesta. Ortodoksisen kristillisyyden sanomaan sisältyy itämainen fundamentalismi mutta ei länsimaista rationalismia. Tekstit aukeavat vasta vuosien lähiluvulla, kuten iki-ihana veisu ”Meidän kanssamme on Jumala”. Siinä lauletaan ”Tietäkää kaikki kansat ja alistukaa, sillä kanssamme on Jumala”. Edellyttää sekä teologista että kirkkoslaavin/kreikan tuntemusta tajuta, että käsite ”kansat” tarkoittaa vieraita ja toisuskoisia. Laulu onkin todellisuudessa täynnä vihaa, uhoa ja vieraiden uhkailua. Kannattaa myös katsoa Helsingin Uspenskin katedraalin katolle. Islamin puolikuuta keihästävä risti lienee pikemmin sodan kuin rakkauden symboli kullan kiillosta huolimatta.

Suomen ortodoksisen kirkon johto on viime vuosina tavan takaa korostanut, että ortodoksien tulee olla lojaaleja ensi sijassa kirkolle ja vasta sitten Suomen valtiolle. Tässä ajatuksessa on tietenkin takana kaunis uskonnollinen periaate, että Jumalan totuuden tulee ohjata kristittyä. Ortodoksisen kirkon oppi on muodostunut viimeisen 1700 vuoden aikana tukemaan keisarin valtaa ja sitä, että keisari on kaikkien oikeauskoisten kristittyjen puolustaja harhaoppeja ja pakanoita vastaan. Hän suo oikeuden, totuuden ja turvan kristityille. Tämän vuoksi muodostui jo varhain käsitys, että hallitsijan vastustaminen ei ole politiikkaa vaan synti. Siksi ortodoksisessa kristillisyydessä ihannoidaan ”hiljentymistä”. Se tarkoittaa hierarkiassa ylempiarvoisten sokeaa kunnioitusta ja täydellistä kuuliaisuutta näiden mielipiteille eli säännöille. Tätä arkkipiispa toivotti suureen paastoon valmistautuville suomalaisillekin.

Suomen kirkon julistus tarkoittaa sitä, että Suomen valtiolla ei ole samaa asemaa kuin keisarilla. Mitä keisaria Suomen kirkko odottaa uskovaisten seuraavan? Kun 16.3. arkkipiispa selkeästi totesi Savon Sanomissa ja kirkon verkkosivuilla, että maahanmuuttajaortodoksit ovat parempia ortodokseja kuin suomalaisortodoksit, voi langeta ajattelemaan, että näiden esimerkiksi Venäjän kirkolta saama keisarisanoma alkaa muodostua normiksi. Tämän mukana salakavalasti tulevat äärikansalliset ja moniarvoisuuden kieltävät opetukset. On hyvä tietää, että Venäjä on Venäjän kirkon mukaan ”pyhä” ja Venäjän kansa ”valittu kansa” eli uusi Israel. Sitä eivät ole Kreikan, Bulgarian, Romanian eivätkä Kyproksen kansat, vaikka ovatkin ortodoksisia.

Tietenkään keskiverto-ortodoksi ei ala ajatella, että suomalaisenkin ortodoksin isänmaa olisi ”Pyhä Venäjä” hulluine oppeineen. Meillä on kuitenkin myös hyvin fundamentalistisia ortodokseja. Näihin ihmisiin ääriopetukset uppoavat, ja heillä voi olla oikeauskoisen varmuus toimia järjettömästi lakeja vastaan. Ei tarvitse mennä venäläisten ääriryhmien eikä kirkon sivuille, vaan epäilevän kannattaa vierailla esimerkiksi suomalaisen Pyhän Kosmas Aitolialaisen veljestön kotisivuilla (www.kosmas.fi): ”Kuuluisin pyhän Kosmaan ennustus liittyy Turkin kukistumiseen. Sen yhteydessä hänen mukaansa yksi kolmannes turkkilaisista kuolee, yksi kolmannes pakenee muualle ja yksi kolmannes kääntyy kristityiksi.” Taustalla on runsas määrä kansainvälisiä verkkosivuja, jotka julistavat muun ohella: ”Venäjä, Serbia ja Kreikka! Ortodoksisen veljestön supervalta-armeija, joka tuhoaa Turkin!” – Että sillai…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Idän ja lännen mentaliteetti – Dosentti, YTT Kari E. Turunen

Suomi, maailman luterilaisin maa, on ankkuroitunut länsieurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen. Uskonnollisen päälinjan lisäksi meidät on kasvatettu tieteelliseen kriittisyyteen. Tämä on luterilaisen teologian piirissä aiheuttanut jopa ristipaineita, kun Raamatun tutkimuksessa ei aina ole näyttänyt jäävän tilaa perinteiselle uskolle tieteen pyrkiessä selittämään kaiken. Suomessa vallitseva reformoitu kristillisyys ja tieteellinen ilmapiiri ovat luoneet oman erityisen mentaliteettinsa, jolla on paljon yhteistä yleisen länsieurooppalaisen mielentilan kanssa.

Eron mentaliteeteissa huomaa tutustuessaan lähemmin esimerkiksi kreikkalaiseen mielenmaisemaan, jota ortodoksisuus on muokannut. Tosin mentaliteetin eroja ei ole helppo luonnehtia tarkasti. Myös suomalaista hengenmaisemaa on merkittävästi avartanut ja monipuolistanut omaleimainen ortodoksinen perinne. Luterilainen haastava ympäristö on varmaan tehnyt monella tavalla hyvää ortodoksisuudelle. Mukaan on tullut ajanmukaista sävyä ja älyllistä kirkkautta.

Kreikka, ja laajemminkin ortodoksinen maailma, kuuluu meistä katsoen itäiseen kulttuuripiiriin. Se on meidän tieteellis-kriittiselle ja epäautoritaariselle mentaliteetillemme vieras. Perehtyminen ortodoksisuuteen osoittaa kuitenkin, että se kätkee sisimpäänsä tradition, joka kurkottaa kohti sekä ihmisen sielun että hengen syvyyksiä; tämä jää usein meidän länsimaistuneelta mieleltämme huomaamatta. Moni on ”hengen nälässään” hypännyt itäisen kirkon yli vielä kauemmas itään. Sisäistä janoa on tyydytetty Intian uskonnollisista lähteistä.

Meidät on tietämättämme kasvatettu materialismiin. Kyseenalaisessa maineessa kristillisyys on erityisesti tieteellisen maailmankuvan parissa. Ortodoksisen perinteen syvähenkisyys on todennäköisesti jäänyt huomaamatta kristinuskon huonon maineen vuoksi. Olemme oppineet luottamaan vain perusteltuun tietoon ja vaatineet selviä väitteitä, joita voi koetella. Samalla olemme ehkä unohtaneet, että ulkokohtainen tieto ei yksinomaan riitä, eivät edes kirkkojen muotoilemat dogmit, vaan merkityksellistä on myös se sisäinen tie, jonka on onnistunut kulkemaan.

Kriittisyys ei ole paha asia, päinvastoin, samoin tiede on hyvä asia. Länsimainen kriittinen tieteellisyys on osoittanut voimansa, emmekä missään tapauksessa luovu siitä; muutoin taannumme perusteettomien uskomusten ryteikköön. Hyvinvointimme perustuu pitkälti sekä tieteeseen että myös ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Niiden perustana on yksilön vapauden korostaminen kollektiivisuuden sijaan. Olemme tottuneet demokratiaan, liberalismiin ja individualismiin, oman päätöksenteon ja arvioinnin oikeutukseen. Meitä vierastuttaa itäinen autoritaarisuus ja kollektivismi, vaikka näitä ahdistavia piirteitä esiintyy lännessäkin.

Tässä kohtaamme mentaliteettien eroavuuden. Emme halua, että meille kerrotaan, miten uskotaan oikein. Olemme tottuneet arvioimaan sitä, mitä meille esitetään. Haluamme muodostaa ehkä jopa oman uskonkäsityksen, kaiken tuomion uhallakin. Pidätämme arvioinnin oikeuden itsellemme. Olemme oppineet, ettei ketään saa tuomita hänen käsitystensä vuoksi. Olemme liberaaleja ja rationaalisia, ja kunnioitamme vapauksia.

Kriittisen arvioijan tulee kuitenkin olla perillä arviointiperusteistaan, perusteetonta kritiikkiä ei hyväksytä. Luonnontiede pohjaa arviointinsa näköhavaintoihin ja tekniseen havainnollisuuteen. Historiatiede ja Raamatun tutkimus perustuu pitkälti merkkien, merkitysten, tarkoitusten ja ilmaisujen tulkintaan eli hermeneutiikkaan.

Kiinnostavaa tässä on nimenomaan se, mihin muinaiset evankeliumien kirjoittajat perustivat oman käsityksensä ihmisestä. Heillä oli oma psykologiansa, joka saattoi vaihdella kirjoittajasta toiseen. Usein kyseessä oli jonkinlainen yleinen ”kansanpsykologia”, mutta monet olivat edenneet pitkälle ihmistuntemuksessa. He olivat kehittäneet syvällisen ja vielä tänäänkin haastavan näkemyksen esimerkiksi ihmisen harhan, erehdyksen ja synnin todellisesta lähteestä. Kyseessä oli sielunelämän kuvaus, jota voi nykyaikaisesti sanoa psykodynamiikaksi. Arviointiperustana oli tällöin sisäinen havainto, ei pelkästään näköhavainto.

Psykodynamiikka on kehittynyt merkittävästi viime vuosisadalla. Sisäisten ilmiöiden kuvaus ja niitä vastaava sanasto ovat tarkentuneet huomattavasti. Kristillisyyden alkuaikoina kieli oli vielä kehittymätöntä ja epätarkkaa nykyiseen verrattuna, vaikka siitä ei puuttunutkaan syvyyttä. Voisiko meillä olla mahdollisuuksia luoda uusi kristillinen ihmiskäsitys, joka ottaisi huomioon tieteessä, erityisesti psykodynamiikassa, tapahtuneen kehityksen? Samalla säilyttäisimme kriittisen, itsenäisen ja arvioivan mielemme, josta emme halua luopua. Olivathan kristillisen uskon varhaiset muotoilijat, niin sanotut kirkkoisät, oman aikansa oppineita. He olivat kreikkalaisen filosofian kouluttamia ajattelijoita ja sen sivistämiä.

Voitaisiinko Uuden testamentin tekstien puhuttelevat huomautukset ja psykodynaamiset ajatusjärjestelmät yhdistää? Tällöin ei nykyaikaisen, kouluja käyneen ihmisen oppinut ja kriittinen mieli pettyisi kristilliseen ajatteluun, joka pitäytyy vanhahtavaan kieleen ja ajatteluun. Emmekö voisi säilyttää intellektuaalisen elämän parhaat ihanteet ja samalla tavoittaa kuitenkin jotain kristillisen perinteen mahdollisista totuuksista? Voisivatko näin kohdata läntinen ja itäinen ajatusperinne, kriittinen arvioiva tieteellisyys ja itäinen syvyys?

 

Blogi on työstetty teoksen Ihmisen pojan kiusaukset (Arator 2013) viimeisen luvun pohjalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized