Idän ja lännen mentaliteetti – Dosentti, YTT Kari E. Turunen

Suomi, maailman luterilaisin maa, on ankkuroitunut länsieurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen. Uskonnollisen päälinjan lisäksi meidät on kasvatettu tieteelliseen kriittisyyteen. Tämä on luterilaisen teologian piirissä aiheuttanut jopa ristipaineita, kun Raamatun tutkimuksessa ei aina ole näyttänyt jäävän tilaa perinteiselle uskolle tieteen pyrkiessä selittämään kaiken. Suomessa vallitseva reformoitu kristillisyys ja tieteellinen ilmapiiri ovat luoneet oman erityisen mentaliteettinsa, jolla on paljon yhteistä yleisen länsieurooppalaisen mielentilan kanssa.

Eron mentaliteeteissa huomaa tutustuessaan lähemmin esimerkiksi kreikkalaiseen mielenmaisemaan, jota ortodoksisuus on muokannut. Tosin mentaliteetin eroja ei ole helppo luonnehtia tarkasti. Myös suomalaista hengenmaisemaa on merkittävästi avartanut ja monipuolistanut omaleimainen ortodoksinen perinne. Luterilainen haastava ympäristö on varmaan tehnyt monella tavalla hyvää ortodoksisuudelle. Mukaan on tullut ajanmukaista sävyä ja älyllistä kirkkautta.

Kreikka, ja laajemminkin ortodoksinen maailma, kuuluu meistä katsoen itäiseen kulttuuripiiriin. Se on meidän tieteellis-kriittiselle ja epäautoritaariselle mentaliteetillemme vieras. Perehtyminen ortodoksisuuteen osoittaa kuitenkin, että se kätkee sisimpäänsä tradition, joka kurkottaa kohti sekä ihmisen sielun että hengen syvyyksiä; tämä jää usein meidän länsimaistuneelta mieleltämme huomaamatta. Moni on ”hengen nälässään” hypännyt itäisen kirkon yli vielä kauemmas itään. Sisäistä janoa on tyydytetty Intian uskonnollisista lähteistä.

Meidät on tietämättämme kasvatettu materialismiin. Kyseenalaisessa maineessa kristillisyys on erityisesti tieteellisen maailmankuvan parissa. Ortodoksisen perinteen syvähenkisyys on todennäköisesti jäänyt huomaamatta kristinuskon huonon maineen vuoksi. Olemme oppineet luottamaan vain perusteltuun tietoon ja vaatineet selviä väitteitä, joita voi koetella. Samalla olemme ehkä unohtaneet, että ulkokohtainen tieto ei yksinomaan riitä, eivät edes kirkkojen muotoilemat dogmit, vaan merkityksellistä on myös se sisäinen tie, jonka on onnistunut kulkemaan.

Kriittisyys ei ole paha asia, päinvastoin, samoin tiede on hyvä asia. Länsimainen kriittinen tieteellisyys on osoittanut voimansa, emmekä missään tapauksessa luovu siitä; muutoin taannumme perusteettomien uskomusten ryteikköön. Hyvinvointimme perustuu pitkälti sekä tieteeseen että myös ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Niiden perustana on yksilön vapauden korostaminen kollektiivisuuden sijaan. Olemme tottuneet demokratiaan, liberalismiin ja individualismiin, oman päätöksenteon ja arvioinnin oikeutukseen. Meitä vierastuttaa itäinen autoritaarisuus ja kollektivismi, vaikka näitä ahdistavia piirteitä esiintyy lännessäkin.

Tässä kohtaamme mentaliteettien eroavuuden. Emme halua, että meille kerrotaan, miten uskotaan oikein. Olemme tottuneet arvioimaan sitä, mitä meille esitetään. Haluamme muodostaa ehkä jopa oman uskonkäsityksen, kaiken tuomion uhallakin. Pidätämme arvioinnin oikeuden itsellemme. Olemme oppineet, ettei ketään saa tuomita hänen käsitystensä vuoksi. Olemme liberaaleja ja rationaalisia, ja kunnioitamme vapauksia.

Kriittisen arvioijan tulee kuitenkin olla perillä arviointiperusteistaan, perusteetonta kritiikkiä ei hyväksytä. Luonnontiede pohjaa arviointinsa näköhavaintoihin ja tekniseen havainnollisuuteen. Historiatiede ja Raamatun tutkimus perustuu pitkälti merkkien, merkitysten, tarkoitusten ja ilmaisujen tulkintaan eli hermeneutiikkaan.

Kiinnostavaa tässä on nimenomaan se, mihin muinaiset evankeliumien kirjoittajat perustivat oman käsityksensä ihmisestä. Heillä oli oma psykologiansa, joka saattoi vaihdella kirjoittajasta toiseen. Usein kyseessä oli jonkinlainen yleinen ”kansanpsykologia”, mutta monet olivat edenneet pitkälle ihmistuntemuksessa. He olivat kehittäneet syvällisen ja vielä tänäänkin haastavan näkemyksen esimerkiksi ihmisen harhan, erehdyksen ja synnin todellisesta lähteestä. Kyseessä oli sielunelämän kuvaus, jota voi nykyaikaisesti sanoa psykodynamiikaksi. Arviointiperustana oli tällöin sisäinen havainto, ei pelkästään näköhavainto.

Psykodynamiikka on kehittynyt merkittävästi viime vuosisadalla. Sisäisten ilmiöiden kuvaus ja niitä vastaava sanasto ovat tarkentuneet huomattavasti. Kristillisyyden alkuaikoina kieli oli vielä kehittymätöntä ja epätarkkaa nykyiseen verrattuna, vaikka siitä ei puuttunutkaan syvyyttä. Voisiko meillä olla mahdollisuuksia luoda uusi kristillinen ihmiskäsitys, joka ottaisi huomioon tieteessä, erityisesti psykodynamiikassa, tapahtuneen kehityksen? Samalla säilyttäisimme kriittisen, itsenäisen ja arvioivan mielemme, josta emme halua luopua. Olivathan kristillisen uskon varhaiset muotoilijat, niin sanotut kirkkoisät, oman aikansa oppineita. He olivat kreikkalaisen filosofian kouluttamia ajattelijoita ja sen sivistämiä.

Voitaisiinko Uuden testamentin tekstien puhuttelevat huomautukset ja psykodynaamiset ajatusjärjestelmät yhdistää? Tällöin ei nykyaikaisen, kouluja käyneen ihmisen oppinut ja kriittinen mieli pettyisi kristilliseen ajatteluun, joka pitäytyy vanhahtavaan kieleen ja ajatteluun. Emmekö voisi säilyttää intellektuaalisen elämän parhaat ihanteet ja samalla tavoittaa kuitenkin jotain kristillisen perinteen mahdollisista totuuksista? Voisivatko näin kohdata läntinen ja itäinen ajatusperinne, kriittinen arvioiva tieteellisyys ja itäinen syvyys?

 

Blogi on työstetty teoksen Ihmisen pojan kiusaukset (Arator 2013) viimeisen luvun pohjalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s