Suomalainen juutalaisvastaisuus: maahanmuuttokriittistä puhetta, totuuden sanoja vai antisemitismiä? – Dosentti Teuvo Laitila

Juutalaisten historia Suomessa on sekä pitkä että lyhyt. Osana kristinuskon historiaa he ovat ”aina” olleet ”tavanomaisia epäiltyjä”, kun on etsitty syitä vastoinkäymisille. Jo varhaiskristityt kirjoittajat syyttivät juutalaisia Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja leimasivat heidät jumalanmurhaajiksi. Sydänkeskiajalla heitä alettiin syyttää kristittyjen lasten rituaalisesta teurastuksesta. Vaikka paavi useampaan kertaan torjui syytökset perusteettomina, käsitys juutalaisten pahantahtoisuudesta kristittyjä kohtaan vain vahvistui. Todennäköinen syy tähän oli onnettomuuksien ja vastoinkäymisten toistuvuus ihmiselämässä: joku oli niihin syyllinen, ja kristitylle tuo joku oli helposti juutalainen.

Kristilliset ennakkokäsitykset pohjustivat juutalaisvastaisuutta Suomessa

Kristinuskon juutalaisvastaisen ulottuvuuden takia suomalaisetkin ”tunsivat” juutalaisten perimmäisen olemuksen, vaikka tuskin olivat heitä nähneet ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa, jolloin keisari Aleksanteri II antoi täysin palvelleille juutalaissotilaille ja heidän perheilleen luvan asettua Suomen kolmeen suureen kaupunkiin, Helsinkiin, Viipuriin ja Turkuun. Tästä alkoi juutalaisten (toistaiseksi) lyhyt historia Suomessa. ”Jumalanmurhaaja” sai kasvot – ja herätti samalla pelkoa kansallisissa ja konservatiivisissa piireissä, jotka usein olivat myös vahvasti kristillisiä.

Pelon syynä oli juutalaisten näkeminen moninkertaisesti vieraana aineksena. He olivat etnisesti, uskonnollisesti ja kielellisesti muukalaisia ja lisäksi heidät yhdistettiin Venäjään ja venäläisyyteen, joka kansallis-konservatiivisille piireille oli arkkivihollinen. Entisiä sotilaita pidettiinkin etujoukkona, jonka jäljessä ”miljoonat huonot itäjuutalaiset” marssisivat Suomeen. Tämä uskomus oli yksi keskeinen peruste vastustaa kansalaisoikeuksien myöntämistä juutalaisille. Toinen peruste oli taloudellinen: juutalaisten väitettiin harjoittavan epärehellistä kauppaa. Aiempien vuosisatojen tapaan heitä syytettiin myös kristinuskon vihollisiksi. Niinpä heidän asettumistaan Suomeen vastustettiin isänmaan ja uskonnon pelastamiseksi.  Samanlaisia väitteitä oli esitetty myös Venäjällä ja Keski-Euroopassa.

Kansalaisoikeudet, joita juutalaiset saivat luvan anoa vuonna 1918, eivät kumonneet kansallishenkisiä ennakkoluuloja. Itsenäisessäkään Suomessa juutalainen ei voinut olla tasavertainen kristityn kanssa eikä sionisti, joka kannatti itsenäistä juutalaisvaltiota, saattanut olla kunnon suomalainen.

Vaikka harva sanoi tämän ääneen, juutalaisten samastaminen bolševikkeihin, mikä oli Venäjän vallankumouksen ja Keski-Euroopan 1910–1920-lukujen taitteen kommunistikaappausten jälkeen tavallista, vahvisti stereotyyppistä käsitystä vihamielisistä ja ”kansallisesti vieraista” juutalaisista.

”Suomessa ei ole antisemitismiä…”

Antisemitismin vähäinen näkyvyys tulkittiin ilmiön puuttumiseksi Suomesta. Näin asia esitettiin 1900-luvun tietosanakirjoissa. Hakusanasta antisemitismi löytyy joko toteamus, että sitä ei Suomessa ole ollut tai kuvaus juutalaisvihasta Venäjällä ja Saksassa ilman mitään mainintaa Suomesta.

Tietosanakirja-artikkelien kirjoittajat lienevät ajatelleet julkista keskustelua. Senkään perusteella väite antisemitismin täydellisestä puuttumisesta ei pidä paikkaansa. Julkisessa keskustelussa sitä edusti Euroopassa laajalle levinnyt väärennös, Siionin viisaitten pöytäkirjat. Siinä juutalaisten väitettiin pyrkivän salaisen järjestönsä avulla alistamaan koko maailman poliittisesti ja taloudellisesti valtaansa. Teos ilmestyi Suomessa ruotsiksi ja suomeksi kahdeksana laitoksena vuosina 1919–1943.

Antisemitismiä ei kuitenkaan pidä samastaa sen julkisiin muotoihin. Merkittävämpää on se juutalaisvastaisuus, joka ei herätä huomiota: antisemitismi, joka ilmenee jokapäiväisessä puheessa, arjen käytännöissä, populaarikulttuurissa, kaikessa siinä, mitä pidetään itsestään selvyytenä puhuttaessa juutalaisista. ”Antisemitistittömillä” 1920- ja 1930-luvuilla suurelle osalle suomalaisia oli luonnollista ajatella, että juutalaiset olivat pohjimmiltaan kavalia, petollisia, iljettäviä, vaarallisia tai, parhaimmillaan, ”maahanmuuttajina, jotka saisivat painua takaisin Palestiinaan”. Lehdistössä ja kioskikirjallisuudessa juutalaiset olivat keinottelijoita tai rahanahneita varastetun tavaran kauppiaita. He olivat ”oudon” näköisiä ryysyläisiä, jotka puhuivat kummallisesti murtaen eivätkä koskaan katsoneet toista silmiin. Elokuvissa he olivat epäisänmaallisia vakoojia, jotka myivät tietoja eniten tarjoavalle. Ja tietysti he suosivat ”heimoveljiään” ja huijasivat ”kunnon” kristittyjä suomalaisia.

”Hiljainen antisemitismi” on yksi selitys sille, miksi harva suomalainen sanoi mitään, kun kärjekkäimmät antisemiitit 1930-luvulla toistuvasti syyttivät juutalaisia isänmaanpettureiksi ja vaativat ”puhdistamaan” Suomen epäkansallisista aineksista. Juutalaisvihan ”itsestäänselvyys” selittää myös sitä jyrkkää sävyä, jolla 1930-luvun lopulla kirjoitettiin Suomeen tulleista juutalaispakolaisista.

Vihapuheen tuolle puolen?

Juutalaisvihamielistä puhetta ei pidä nähdä muuttumattomana. Kieli on sidoksissa yhteiskunnallisiin tilanteisiin ja elää niiden mukana. Tämän osoittaa jo se, että toisen maailmansodan aikana muun kuin selkeästi antisemitistisen lehdistön kiinnostus juutalaisvastaiseen kirjoitteluun laimeni huomattavasti. Toisin sanoen maailmansotien välisen ajan juutalaisviha oli osa laajempaa suomalaiskansallisen identiteetin rakentamista. Kun Neuvostoliitosta – tai aikalaistermein ”ryssästä” – talvisodan sytyttyä tuli kansallisuutta uhkaava vihollinen, juutalaiset unohdettiin.

Muutos oli kuitenkin väliaikainen. Vihapuheen ongelma on nimittäin siinä, että kerran omaksutusta kielenkäytöstä on vaikea päästä eroon. Juutalainen on aina ikään kuin käytettävissä, kun suomalainen tarvitsee vahvistusta omalle identiteetilleen tai selitystä vaikkapa taloudelliselle lamalle.

Yleisellä tasolla kieli on silti muuttunut. Holokausti ravisteli voimakkaasti arjen antisemitismiä ja johti siihen, että Suomessa sekä valtio että kirkko ottivat – tosin vasta 2000-luvun alussa – selväsanaisesti kantaa juutalaisvihaa vastaan. Lisäksi jyrkän linjan islamin globalisoituminen ja muslimien määrän kasvu Suomessa ovat antaneet vanhalle muukalaisvihalle uuden kohteen.

Onko antisemitismi siis katoamassa? Tuskin. Se on nykypäivänkin yksi niistä kasvualustoista, jotka ruokkivat ”maahanmuuttokriittisiä” kannanottoja. Poliittisen tai taloudellisen tilanteen muuttuessa nämä voivat jälkeen kerran muuttua antisemitistiseksi, kuten toisinaan on tapahtunutkin: samat syytökset, joita esitettiin juutalaisia vastaan 1930-luvulla, on toistettu 2000-luvulla yksittäisissä lehdissä, kirjoissa ja internetissä.

Julkisuus on myös areena, jolla antisemitismiä voidaan vastustaa. On synnytettävä julkista keskustelua, joka muuttaa ”hiljaisen enemmistön” näkemyksiä ja kielenkäyttöä. Epäilen, että antisemitismi ei sittenkään katoa, mutta uskon, että pohtimalla kriittisesti sitä, mitä pidämme itsestään selvyytenä, voimme ainakin lievittää sen aiheuttamia ongelmia.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtori, joka opettaa Joensuussa uskontotiedettä ja ortodoksista kirkkohistoriaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s